Kirjoitin kirjan. Samalla tulin
tehneeksi jotain, jota häpesin enemmän kuin mitään koskaan.
Kirjoitin kirjan nopealla aikataululla. Tein useita aloittelijan
virheitä nopeuden lisäksi. En halunnut, että kukaan muokkaa
kirjani tekstiä.
Olin unenomaisessa tilassa. Huolella
rakentamani tasapainon tila järkkyi mentyäni mukaan A-talk
-ohjelmaan (http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/lestadiolainen_liike_salasi_lasten_hyvaksikayton_80321.html#media=80336.) Kävin lääkärissä, kävin terapiassa, ja tunsin
tarvetta kirjoittaa kokemuksistani. Niin minä sitten tein! Sain
palautetta, josta opin, että mikään palaute sinänsä ei ole hyvää
eikä huonoa. Ihmiset peilaavat itseään ja oppimiaan rakenteita johonkin. Kielioppisäännöt, kielen rakenne jne. ovat tärkeitä
työkaluja. Tätä kaikkea minä opin.
Olin opiskellut kauan ja käynyt välillä mutkia työelämässä, vuosia. Opintojani jarrutti tarve tehdä mahdollismman valmista ja ikään kuin täydellistä tulosta. Viimeisenä opiskeluvuotena onnistuin saamaan kirjoittamiseen perustuvista luovista töistä melkein koko ajan parhaan mahdollisen arvosanan. Rakastin varsinkin taidehistoriaa ja sen luovuutta ruokkivia töitä. Olin tyytyväinen.
Mutta kirjani kummitteli koko ajan
taustalla. Lamaannuin häpeään ja vetäydyin nuolemaan haavojani.
Olisin tehnyt mitä vain, jotta olisin saanut kirjani takaisin,
tekemättömäksi. Luin Tuhlaajalapsi karkuteillä -blogia, jossa
kirjastani on arvostelu:
http://tuhlaajalapset.blogspot.fi/2012/08/49.html
Arvostelija näkee kirjassa jotain
hyvääkin, mutta takerruin tällaisiin lauseisiin kuten "Mulle
kuitenkin monet vertauskuvat vaikutti melkeinpä tökeröiltä tai
tekotaiteellisilta" jne. Ymmärsin, että kritiikin sietokykyni
on heikkoa. En ollut koskaan oppinut ottamaan sitä vastaan, siksi
hioin yliopistossa töitäni loputtomiin (vähemmälläkin olisi
selvinnyt). Auts, karkuteillä olevan tuhlaajalapsen arvostelu sattui
minuun kovaa ja kipeästi. Ystävänsä Nooran, jonka hän älyköksi
mainitsee, arvostelua en kyennyt edes lukemaan. Tunsin olevani pieni
tyttö, joka haavoittuvassa vaiheessa piirsi kömpelöitä kuvia.
Tuhlaajalapsi ja Noora olivat luokan suosikkeja, puheliaita,
äänekkäitä ja hyvin itseään ilmaisevia tyttöjä, jotka
älykkyyden piikkikoroillaan talloivat minut maahan.
Sain toki toisenlaistakin palautetta.
Jotkut vanhemmat naiset, joilla oli jo elämänkokemusta, näkivät
kirjassani jotain, mitä itsekään en nähnyt. He katsoivat minua
viisaan vanhuksen silmin ja sanoivat, että muoto ei aina ole niin
tärkeää. Tunsin lämpimän hyväksynnän. He arvostelivat sydämestään käsin.
Olen aina pelännyt tyhmyyttä ja sitä,
että muille paljastuisi kuinka tyhmä minä loppujen lopuksi olen.
Mieheni haukkui minua usein tyhmäksi. Joskus huonosti nukutun yön
jälkeen, joitakin viikkoja treenattuani, olin kiinnostunut mittaamaan
vyötärönympyrystäni. Löysin jostakin mittanauhan ja poissaolevan
hämmästyneenä tuumin: ovatko sentit näin isoja. Katselin nauhan
tuumapuolta. Mies suuttui. Hän sanoi, että häneen sattuu aivan
fyysisesti sellainen saatananmoinen typeryys. Minä lamaannuin.
Pääsin käsittelemään osittain
haudattua häpeääni taas, kun Pauliina Rauhalan Taivaslaulu
ilmestyi. Olin kateellinen. Opin, mitä rakenne, muotoseikat ja
kiinnostava sisältö lahjakkaan kirjoittajan käsissä saavat aikaan. En edes pystynyt
lukemaan Taivaslaulua esittelyä pitemmälle oman haudatun häpeäni keskellä. Olen nyt
valmis siihen ja odotan lukukokemusta. Uskallan myös ajatella, että
voin vielä työkseni kirjoittaa. En ehkä romaaneja tai mitään
suurta, mutta jotain. Rakastan kirjoittamista enemmän kuin mitään
muuta. En vielä tiedä, millä tavalla tulen hyödyntämään tätä
rakkauttani. Mutta saan sen selville.
Elämässäni eniten häpeää tuottanut tekoni. |
<3 Ihana Aija! <3
VastaaPoistaMe kaikki :) <3
VastaaPoistaVoiko hävetä tuollaista tuotosta? Ei siinä ole mitään hävettävää. Itse ainakin ihastuin koko kirjaan, ensin lukiessani, sitten vielä syvemmin sitä kääntäessäni. Se on kaunis teos! Totta, se on vain mielipiteeni, ja olenhan sellainen luonteeltani, että mielelläni näen asioiden hyvät puolet. Mutta ratkaisevaa minulle on sisältö, ei muoto. Kirjasi on sielun puhetta. Sellaisena sitä ei mikään ulkopuolinen kritiikki voi halventaa piirun vertaa. Teit oikein kun kirjoitit sen, se oli tehtävä. Ja mielestäni oli tarkoitettu myös, että se teksti jaettiin maailmalle, julkaistiin muiden luettavaksi. Sinä tiedät jo, mitä ajattelen, mutta halusin nyt vahvistaa sen uudestaan. On loistavaa, että pääset vähitellen häpeästäsi irti. Se vapauttaa monella tapaa. Kirjoita ihmeessä lisää, mitä tahansa, johon inspiroidut. Se on jumalan lahja, sitä ei sovi peitellä ja aliarvioida. :-)
VastaaPoistaKiitos!
VastaaPoista