perjantai 28. helmikuuta 2014

Uskontojen maailmat


Eiliset keskustelut toivat mieleeni taas tämän ylläolevan. Minullakin on uskoni. Uskon, että henkilöt, joista on tehty uskontojen perustajia jälkeenpäin, eivät tänä päivänä tunnistaisi uskonnollisia ryhmiä omakseen. Heillä tuskin oli tarkoitus edes perustaa mitään uskonnollista ryhmittymää. Uskonpa jopa, että Lars Levi Laestadius ei tunnistaisi vanhoillislestadiolaisia tai muitakaan lestadiolaisuuden haaroja. Ehkäpä Lars painaisi häpeillen päänsä, jos tulisi tänne vilkaisemaan maailmanmenoa. Että pitikin tulla opetettua niin, nyt nuo ihmiset ovat ihan tosissaan. Damn it!

Kaikilla toki oikeus uskonnollisiin näkemyksiinsä. Harmittaa vain ne tuhannet lapset, joille tälläkin hetkellä opetetaan voimakasta vastakkainasettelua suhteessa uskontoihin ja ihmisiin. Uskonto, joka lähtökohtaisesti opettaa omaa ylivertaisuuttaan ja ainoaa autuaaksi tekevää oppia, ei voi olla rakkaudellinen. Mahdoton yhtälö, minun mielessäni.

Ekumenia tuntuu jo paremmalta. Kristillinen ekumenia jää kuitenkin hyvin torsoksi keskittyessään vain Kristinuskoon. Uskontodialogi, uskontojen kohtaaminen ja niiden välinen vuoropuhelu vie taas pitemmälle.

Lapsesta asti minun on ollut vaikea ymmärtää uskontojen vastakkainasettelua. Luin lapsena Maailman ympäri -kirjasarjaa (kun se sattui olemaan kirjahyllyssä). Tunsin jonkinlaista lohdutusta siitä, että maailmassa on niin mielenkiintoinen kirjo erilaista elämäntapaa ja uskonnollista näkemystä. Kuinka ahdas se lapsuuden kasvualusta olikaan! Pyhäkoulut olivat äärimmäisen tylsiä ja myöskin ahdistavia. Muistan edelleen sen ahdistuksen, kun alle kouluikäisenä tajusin, että jotkut vanhemmat aivan oikeasti uskoivat niihin lapsellisiin tarinoihin, joita he meille lapsille syöttivät.

Joskus minusta tuntui, että olin äiti vanhemmilleni. He olivat jotenkin niin lapsenomaisia maailmankuvassaan. Toisinaan säälin heitä ja ajattelin, että minun täytyy olla kiltti ja ystävällinen heille, sillä olen paljon vahvempi kuin he. Luultavasti olin vain pieni tyttö sairastuneena vahvuuteen. Ehkä samalla minulla oli sisäsyntyisenä vahvempi pyrkimys oikeudenmukaisuuteen ja suvaitsevaisuuteen. Pohdin pääasiassa yksin sitä suurta kysymystä, jota varmaan jokainen vanhoillislestadiolaiseen perheeseen syntynyt lapsi pohtii joskus, miksi muka vain se pieni joukko olisi pelastumisen arvoinen. Helvettiä ja kadotusta en onnekseni pelännyt. Suurin ahdistus syntyi siitä tiedosta, että ihmiset ympärilläni olivat kuin huumattuja uskonsa kanssa. Siinä ympäristössä oli äärimmäisen yksinäistä kasvaa. Vanhempien, myöhemmin raamattuluokassa ja rippikoulussa, ynnä monissa nuorten jutuissa, tarjoamat selitykset siihen, miksi vain vanhoillislestadiolaiset pelastuvat, salaisesti huvittivat ja surettivat. Hävettikin se, että piti profiloitua osana niin tyhmältä tuntuvaa porukkaa.

Onnekseni löysin oikeat kirjat, oikeat tahot, joiden avulla pääsin koko ajan kauemmas ja kauemmas siitä ahtaasta opista.

Nainen ja kamera

Innostava ajatus, maaliskuu, lisääntyvä valo. Merelle ei pääse enää lumienkeleitä tekemään. Tammikuun sadunhohtoisena pakkaspäivänä, kun lumikiteet kimmelsivät ympärilläni, kävelin jäälle tekemään lumienkeleitä. Seitsemän enkeliä vierekkäin ja valtava sydän ympärille. Muutamaa päivää myöhemmin samassa paikassa huomasin, että jänis oli juossut sydämen yli. Ihmiset eivät olleet sotkeneet sitä, vaikka jälkiä oli paljon ympärillä. Koira oli tassutellut yhden reunan poikki.

Talven ensimmäiset lumikuvat näyttivät tältä:



Pari päivää sitten merellä ei ollut enää jäätä käveltäväksi asti. Pari viikkoa sitten puron jäätä pitkin juoksi jänis ja hiiri, melkein peräkanaa. Nyt niiden pitäisi uida tai lentää.


tiistai 25. helmikuuta 2014

Vanhojen muistelua, joogaa ja tanssia

Vanhojen muisteleminen saattaa ahdistaa. Pieninä annoksina nostan asioita elämässäni esiin. Jos esittelisin, ja sitä kautta näkisin uudelleen ja tuntisin kaiken kerralla, en tiedä miten kävisi. Kirjoitan kyllä kirjaa. Kirjoitan raakaa tekstiä paikoin. Kirja ei kuvaa elämääni suoraan sana sanalta. Tietenkään ei. Mutta se perustuu tositapahtumiin. Siinä on mukana toisenlaisiakin kohtaloita. Se on erilainen kuin paikoin runollinen Valon lapsi.

Tänään on tuulinen päivä. Kattorakenteet jossakin paukkuu. Lumi on haihtunut parissa päivässä.

Eilen joogasin juuri ennen kuin lähdin tanssimaan. Jooga vei minut taas taivaaseen. Jooga on paras mielialalääke, jota voin ottaa. Minulla ei ole diagnoosia, ei lääkkeitä, vaikka jotkut sukulaiset olisivat joskus kovasti halunneet minulle sellaisia asioita. On helpompaa leimata asioita esiin nostava sairaaksi ja huumata hänet vaikkapa lääkkeillä. Onnekseni vastaani on tullut sen verran viisaita psykiatreja, että he ovat nähneet sen, että en tarvitse lääkkeitä. (En sano, että joku joka niitä tarvitsisi, olisi huonompi tai heikompi, itselleni se tie ei vain ole ollut tarpeellinen/sopiva.) Joku sukulainen lienee tuntenut joskus voimatonta raivoa siitä, että olen selvinnyt ilman diagnooseja ja lääkkeitä.

Joogan jälkeen tanssissa riemua. Bugg on mahtava tanssin laji. Tanssitunnin lopulla tunsin epävarmuutta, kun tuli jiveä, jonka askeliin en ole vielä tutustunut. Uuden oppiminen on jatkuvaa epävarmuuden sietämistä, ja siitä jopa nauttimista.

Astangajooga, tanssiminen. Avaavat kehoa ja kehotietoisuutta siinä missä rakasteleminen ihmisen kanssa, johon luottaa, joka on itselle tärkeä. Tanssiminen avaa lantioita. Sehän voi tuntua pelottavaltakin. Nainen, jolla on kaunis liike lantioissaan, saa herkästi huomiota. Olen oppinut piilottamaan lantioni kävelynkin kautta.

Lestadiolaispiireissä olen hyvin paljon törmännyt pilkkaan, jos naisen lantiot vaikkapa keinuvat kävellessä. Samat pojat/miehet, jotka sellaista naista pilkkaavat, saattoivat huohottaa pornolehtiensä ja -videoidensa äärellä. Samoin toki muidenkin viitekehysten miehet (ja jotkut naisetkin) saattavat näin tehdä (pilkata yms.), mutta lestadiolaisuus on luonnollisesti itselleni se tutuin ympäristö, jossa sitä olen nähnyt. Toki myös kylillä ei-lestadiolaisissa piireissä, ja koulussa.

Onneksi noita tuollaisia poikia/miehiä ei enää kohtaa. Ainakin hyvin harvoin. Eilen kävelin tanssin jälkeen kotia kohti. Tunsin, miten kehossani oli hyvä olla. "Kaunis!", huusi perääni ulkomaalaistaustainen mies. No, mikäs siinä. Tuossa ei ollut mitään epäkunnioittavaa?

Jooga, tanssi ja musiikki kiinnittävät tähän päivään, hoitavat, rentouttavat, tuovat iloa. Sopivia levähdystaukoja vanhojen muistelun rinnalla.



maanantai 24. helmikuuta 2014

Elämäni ihmisiä

Hän vaikutti varhaislapsuuteeni positiivisesti, vaikka eräällä sisaruksella on myös muisto, jossa Suoma-mummo piiskasi häntä. Vanha kansa, vanhat kasvatusmetodit, toivottavasti jo tyystin hävinneet. Onneksi hän ei ehtinyt minulle vitsaa antaa. On yksi aikuinen lapsuudessani, joka ei ole sitä tehnyt.

Mummostani olen blogannut kertomuksessa "Äidinrakkaus".

Valoa. Aina sitä löytyy. Synkeimmistäkin hetkistä, synkeimmistäkin muistoista.

Pekka elämänsä puolivälissä kanssani leikkimässä.
Pekka elämänsä päätepysäkillä.
Parikymmentä vuotta myöhemmin.



Valoisa päivä tammikuussa 2014.
Väriä helmikuuhun.

sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Lasten leikkiä?

Monenlaista kasvatusmetodia tuli lapsena nähtyä. Eräässä tuttavaperheessä tytär sai toimia aika paljon mielensä mukaan saamatta sen kummemmin rangaistuksia paikoin värikkäistäkään teoistaan. Kerran hän varasti isänsä lompakosta suuren setelin ja kävi kampaajalla. En muista tarkkaan minkä ikäinen hän oli, mutta teini kuitenkin. Kiharat päässä tuli kotiin, olisiko lie jotain väriäkin ollut?

Se tuntui oudolta, kun olin itse tottunut kovaan kuriin. Ei olisi tullut mieleenkään varastaa vanhemmiltani rahaa.

Tuon tytön lestadiolainen isä vain valitteli tyttärensä tekoa tyttären nostaessa uhmakkaasti leukaansa. Isä valitteli "voi että, miksi sinä niin teit." En ole varma saiko tytär mitään rangaistusta.

Myöhemmin eräässä tilanteessa yksi tytär varoitteli pienempiään kertomasta aikuisille, kun hän serkkupoikansa kanssa riisui vaatteet ja harrasti jonkinlaista seksiä. Reippaasti alaikäisenä.

Eräässä perheessä alle kouluikäiset pojat tutkivat pihalla pornolehteä. Mistähän he olivat sen saaneet, lestadiolaisperheen pikku pojat? Mitenhän lehden kuvat vaikuttivat heidän mieliinsä?

Eräässä perheessä isot pojat työnsivät sukkapuikkoja pienempien tyttöjen vaginaan. Koolla taisi olla useamman perheen lapsia. Siellä tapahtui paljon muutakin.

Missä vanhemmat olivat?
Missä vanhemmat ovat, kun heillä on paljon lapsia?
Jätetäänkö lapset edelleen herkästi keskenään leikkimään? Huokaistaan helpotuksesta, kun saadaan toinen perhe kylään, jossa myös paljon lapsia? Lapset saavat juosta keskenään, tehdä juttujaan ja leikkiä näitä lääkärileikkejään. Eikös ne sukkapuikot ja tytön levitetyt haarat ole vain viatonta leikkiä?

Näin jotkut ovat minulle sanoneet.

Oma lukunsa ovat ne sedät, jotka katsoivat pitkään, joiden silmissä oli imelä hymy. Pysyin heistä aina mahdollisimman kaukana. Kaikki eivät pysyneet. Eräs tuttu tyttö hakeutui aina sellaisen sedän syliin. Minun olisi tehnyt mieli huutaa "älä mene!" ja tarrautua häneen, mutta en osannut. Olisin halunnut suojella. Mutta minulla ei ollut sanoja, olin voimaton. En hahmottanut asioita selkeästi, ja minulla oli itsellänikin kammottavia salaisuuksia.

lauantai 22. helmikuuta 2014

Seksi, josta ei tule vauvoja

Olen kuullut muutamankin nuoren lestadiolaismiehen (jo naineen eli aviossa olevan) mainitsevan vaivihkaa siitä, miten hyvää anaaliseksi onkaan, kun ei tarvitse pelätä sitä raskautta. Olen aina ajatellut tuon kuullessani, että toivottavasti vaimosi tykkää siitä myös.

Tiedän myös lestadiolaisia poikia, jotka ovat varhain aloittaneet nämä kokeilut keskenään. Eikäpä siinä mitään pahaa, jos tykkää pojista vaikkapa. Mutta luulen, että lestadiolaispiireissä tämä saattaa olla myös sitä toista lajia: "rikos"toverin löytämistä sille kielletelly, toverin, joka varmasti pitää suunsa kiinni, kun tytöt eivät sitä välttämättä tee. Saattavat mennä kertomaan jollekin aikuiselle, jos niihin koskee.

Niin joo ja sitten suuseksi. Eräs tuore aviomies naureskeli sitä, miten pituuserosta on hyötyä. Vaimon ei tarvitse kumartua kovin alas tarvittaessa. Nuori rouva naureskeli vieressä.

Sitten olen kuullut kaipuusta seksinukkeihin. (No, niitähän saa tietyistä kaupoista, on tekovaginaa ja dildoa sun muuta. Aidontuntuisia luvataan sekä myös sellaisia vempeleitä, joista on molemmille nautintoa.) Olen myös kuullut puhujista, jotka ovat astuneet hämärään baariin ja pahoitelleet kaksoiselämäänsä jollekin entiselle lestadiolaiselle.

Ihmisiähän sitä ollaan. Kaksoiselämä on aina rankkaa.

Suden uhrit

Olen tässä tutkiskellut tällaista kirjaa ja sen dramatisointia: http://www.youtube.com/watch?v=Q-ONX_7Jku0


Vanhoillislestadiolaisuuden rakenteessa, sen opissa ja rulettajien päässä mikään ei ole muuttunut. Kirjasta enemmän täällä:

http://www.kirjasampo.fi/fi/kulsa/kauno%253Aateos_24038

Löytyy kaikki nuo osat youtubesta, myös ylen Elävä arkisto puolelta.

Katsoin ne taas uudelleen. Mikään ei ole muuttunut. Kaksoisviestintä on edelleen totta. Toki sisäpuolella on varmasti vielä useaa eri viestinnän tasoa. Olen oikeastaan saanut olla aitiopaikalla puhujan tyttärenä. Olen päässyt lapsena paikkoihin, jonne monet aikuisetkaan eivät ole päässeet. Väsyneenä, nukkuvaa teeskennellen olen kuullut keskusteluja, joita ei ole tarkoitettu lasten korville. Totuus on paljon julmempi, mitä moni voisi kuvitella. Seuroissa sunnuntaina saarnannut mies on saattanut kertoa härskejä, rivoja vitsejä edellisissä omppareissa, pienessä porukassa. Lapsesta asti olen oppinut erottamaan feikin puhujapöntössä. Niitä on ollut. Kuin myös heitä, jotka ovat vilpittömän sinisilmäisesti uskoneet itsekin siihen höpötykseen, mitä ovat puhuneet. Poloset.


Reisjärven opisto ja naurun biologiaa

Olin Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistyksen ylläpitämässä ns. kristillisessä kansanopistossa 90-luvun puolessa välissä. Tässä bloggauksessa esiintyvät jutut ovat kokemustani sieltä. En tiedä oikeastaan, miksi halusin opistoon? Halusin pois kotoa ja tunsin itseni hyvin yksinäiseksi. Isosiskoni oli ollut ennen minua opistossa ja kuvittelin, että saisin opistosta ystäviä.

Sainkin. Pari.

Opistossa oli hyvin outo ilmapiiri. Viedään iso määrä 16-vuotiaita samaan paikkaan, plus sitten me hiukan vanhemmat kansainvälisyyslinjan opiskelijat. Olin siis kansainvälisyyslinjalla, johon tulivat lestadiolaiset Kanadasta ja Yhdysvalloista. Linjallani oli myös virolaisia ja venäläinen. Yritetään sitten sille porukalle opettaa suurta jumalan sanaa hormonien hyrrätessä.

Jätin iltalukion kesken toisen vuoden jälkeen ja menin opistoon. Opiskelin siellä kasvatustieteen approbatur -opinnot. Muuta varsinasta hyötyä opistosta ei ollut. Enhän ollut kovin sosiaalinen ja olin aina kokenut lestadiolaispiireissä vahvaa ulkopuolisuutta. Minulla ei ollut ns. kaveripiiriä, jonka kanssa hengailin. No, ystävällisenä luonteena löysin kyllä seuraa opistossa. Luulen, että minusta ihan tykättiin, ehkä moni piti minua outonakin, hiukan kummallisena sivustaseuraajana? En tiedä. Eräässä palautteessa, jossa piti nimettömänä antaa palautetta toisista, joku oli kirjoittanut vihkooni: "hän on kuin satuolento, kuin enkeli, joka on tullut maanpäälle". Siellä se komeili muiden ehkä jopa laimeiden "ihan kiva", "nätti", "kiltti", "hiljainen", "hauska" adjektiivien keskellä.

Mitä helvettiä?
Ilmeisesti tuo ei ollut pilkkaa ja jos olikin, silti olin hetken aikaa pyörällä päästäni moisesta luonnehdinnasta. En saanut tietää, kuka sen siihen kirjoitti.

Kiltti enkeli. Aina siloittelemassa tietä ja lohduttelemassa. Aina puolustamassa sitä, jota kiusataan. Tyttö, joka meni juttelemaan kehitysvammaisten kanssa (heillä oma linjansa) ja kohteli heitä kuin ihmisiä. Tyttö, joka ei halunnut kiusata ketään.

Tyttö, joka vihasi pakollisia hartaushetkiä. Tyttö, joka ei tykännyt rehtorista. Rehtori seisoi pimeässä syysyössä piilossa, kun puhuimme tyttöjen kanssa. Yhtäkkiä hän hyökkäsi esiin ja säikähdimme. "Böööö!" Se oil varmaan hauskaa, se oli varmaan sitä Huumoria, johon tämä tosikko ei päässyt sisälle. Rehtorista myös kulki huhuja. Kurinpalautuskokous, kun jonkun tavara oli viety tai hajotettu, yhteisessa hartaushetkessä. "Tuo se takaisin, tai helvetistä itsesi löydät!!!" Aika voimallista puhetta nuorille tuleville Jumalan valtakunnan päättäjille. Tätä helvettipuhetta kuulin kyllä itsekin.

Kuten lukiossa myös opistossa osasin lintsata paljon. Myöhästelin aamuhartauksista, jätin sessioita väliin. Lenkkeilin paljon niissä Reisjärven paikoin tylsissä maisemissa. Järvi oli kiva kiertää. Vihainen koirakin siellä tuli joskus vastaan. Koira, joka seurasi ja pysähtyi, kun minä ja lenkkikaveri pysähdyimme. En pelännyt, mutta kaverini pelkäsi kovasti.

Heti opiston alussa eräs keittiöhenkilökuntaan kuuluva jo vanhempi sinkkunainen kysyi minulta olenko isosiskoni pikkusisko, tuon niin ihmeellisen isosiskon, joka oli edellisenä vuonna siellä. Myönsin. Näin tuon naisen silmistä, että hän nopeaa päätti, että olen mitätön verrattuna isosiskooni. "Ei huomionarvoinen" luki isoilla kirjaimilla ajatuskuplassa hänen päänsä päällä. Se sopi minulle. Olin tottunut varjoihin. Varjoista näkee selvemmin kuin estradilla seisten. Siskoni seisoi opistossa paljon estradeilla. Varmaan nykyisessä elämässään hän seisoo edelleen.

Opiston henkilökuntaa seuratessa eteeni piirtyi erittäin mielenkiintoisia kuvia ihmisistä. Oli paljon sinkkunaista opettamassa. Nämä sinkkunaiset rakastivat nuoria komeita kurssikavereitani. Kun aamulla tulimme yhtäaikaa ruokasaliin vaikkapa komean jenkkipojan kanssa, katseet lipuivat lävitseni kuin olisin ollut ilmaa, mutta komea jenkkipoika sai prinssin kohtelun.

Toki. Pojat tuntuvat olevan arvokkaampia lestadiolaiskulttuurissa. Ovathan he tulevia puhujia ja pappeja, kermaa. Päättäjiä, rulettajia.

Pikku tyttönä pääsin lukuisiin sakasteihin maallikkosaarnaaja-isän mukana. Ympäri Pohjois-Suomen kiersimme eri rauhanyhdistyksillä. Saimme usein hysteeriä naurukohtauksia siskoni kanssa mukana ollessa. Se oli kaiketikin jonkinlaista jännityksen purkautumista. Istuimme ja hihitimme, hytkyimme seurapenkissä. Nipistelimme toisiamme, jotta lopettaisimme. Päätimme ajatella jotain todella surullista, että emme ääneen hirnuisi.

Samaa olen nähnyt lukemattomilla rauhanyhdistyksillä ympäri Suomen. Naurajat ovat yleensä naisia. Helsingissä oli kyllä yksi vakionaisporukka, joka yleensä alkoi hytkyä saarnan aikana. Se oli jännää katseltavaa, kuin dominopeli. Yksi ja kaksi alkaa nauraa jollekin hauskalle, sipisevät siinä saarnan aikana. Aina seuraava vieressä oleva alkaa hihittää ja hihitys laajenee koko penkkiriviin, pysähtyy siihen, missä on sen porukan raja seuraavaan, siihen kuulumattomaan ihmiseen.

Tällainen nauru lapsena pelasti minut usein. Se rentoutti ja kevensi tunnelmaa. Usein jäin takariviin, jotta nauru ei herättäisi liiaksi huomiota. Opistossakin muistaakseni nauratti toisinaan, mutta ei enää niin usein kuin lapsena.

Puhujien ja johtokunnan jäsenten huoneeseen pääsi pikku tyttö isänsä mukana. Siellä sai parempaa pullaa ja kakkua, usein myös limsaa. Kävin uteliaisuutta tarkastamassa seuraväen puolen tarjoilut. Siellä saattoi olla tavallista leetaa viipaloituna ja punaista (kaupan) laimeaa mehua, ja kahvia, teetä. Puhujain huoneessa oli kakkua, usein useaa eri sorttia ja limsaa.

Ärsytti, mutta samalla oli ylemmyydentunne. Sellaistakin oppi omassa lapsuudessa. Saattoi meillä olla kesken jäänyt talo, pikkuveljen kuoleman jälkeen. Moni lestadiolaisperheen lapsi Tupoksessa pilkkasi minuakin. Kuulin puhuttavan isästäni, että hän on rakennusinsinööri, mutta asuu Tupoksen pahimmassa rötiskössä. Eräs kympin tyttö, "hyvän" lestadiolaisperheen tyttö meillä käydessään alkoi puhua minulle siitä, miten häntä hävettää heidän keittiö ja on vaatinut äitiään tekemään siellä remonttia. Meillä oli tuolloin räikeän oranssit keittiökaapin ovet, ja yksi renksotti melkein irti paikaltaan.

Oliko kilttiä sanoa noin? Ehkä se oli hänen kömpelö yritys sanoa jotain kivaa.

No, mutta se ylemmyydentunne. Minun isä oli puhuja, hänen ei. Minä sain parempaa pullaa ja kakkua seuroissa usein. Kaikkea sitä lapsi ajatteleekin.

Opistossa aiheutti hervottomia naurukohtauksia eräs opettaja, joka neuvoi tytöille, miten banaanilla voi pitää hauskaa itsensä kanssa. Se oli tyrmäävää, kun aina oli kuullut siitä, miten itsetyydytys on syntiä. Märillä hiuksilla ei olisi saanut tytöt myöskään mennä poikien eteen, koska se kiihottaisi poikia seksuaalisesti. Mutta banaanilla olisi saanut leikkiä, jestas sentään! Tämähän oli uutta ja tyrmäävää.

Minua banaanileikit eivät tuossa vaiheessa kiinnostaneet enää. Mustaan huumoriini kuului, että olin lapsena käynyt läpi jo pornotähteyden, seksillä ei ollut enää niin suurta merkitystä elämässäni. Olen pohtinut paljon jälkeenpäin, tiesikö rehtori ja opiston johtokunta, että heillä oli tällainen kukkanen opettajistossaan. Olen melko varma, että he tiesivät. Ehkä opettajan tarkoitus oli sitten opettaa, että on erilaisia ihmisiä?

Silti, jos tätä lukee joku vanhoillislestadiolainen vanhempi, joka ehkä suunnittelee lapselleen opistovuotta "uskoa vahvistavana" kokemuksena, kannattaa ehkä harkita toisenkin kerran. Minun opistokavereista moni on saanut armon päästä pois yhdestä ainoasta jumalan valtakunnasta suuremman ja kaikkivoivamman Jumalan valtakuntaan.

Kirja ei liity aiheeseen, mutta siitä sai näppärän aasinsillan seurapenkissä nauramiseen.

torstai 20. helmikuuta 2014

"Älä kerro satuja"

"Valehtelet!"

"Hullu."

"Jos kerrot jollekin, tapan sinut. Ammun sinut haulikolla."

"Jos kerrot jollekin, kukaan ei usko sinua. Kaikki hylkää sut." (Kuinka oikeassa hän osittain olikaan.)

Vuosi 80-luvun alkupuolella. Tapahtuu jotain, josta mieleni murtuu. Muistini armahtaa minut ja pakkaa asioita mustiin koteloihin ympäri kehoani. "Älä muista tätä", "tämä ei tapahtunut", "tämä ei ehkä tapahtunut", "oudot fantasiat" jne. Silti se ei armahda minua kokonaan. Se ei suo minulle lobotomiaa vaan mieleni kuormasta alkaa tippua yksityiskohtia ja selkeitä muistikuvia. Kiinnitän katseeni pilviin, luontoon ja katon kuvioihin. Seinien tapetit tulevat minulle tutuiksi pieniä yksityiskohtia myöten. Koristeelliset kiemurat, kohoumat, läikät ja tahmeiden sormien jäljet. Lattiassa oleva kolo piirtyy esiin rosoineen millimetrin tarkkuudella. Matolla hoiperteleva hämähäkki on jättiläinen.

Joku on kuollut, joku toinen on elävä. Kuollut on mennyt pois. En tiedä, näenkö häntä enää koskaan.

Kirnuun on tippunut hiiriemo, ja pienet poikaset. Luurangot sievästi vierekkäin, liki toisiaan. Pienet luurangot vasten isointa. Emon kuono vasten poikasiaan.

Silloin itken löytöäni.

Minä leijun unessa ympäri taloa. Sammutan räikeitä lamppuja ja sytytän pehmeitä. Värit riitelevät ympärilläni ja kaapin ovi lenksottaa niin, että jonain päivänä se jää käteeni. Vihaan oranssia.

Olen yksin suuressa talossa. Radiossa soi Anna mulle tähtitaivas, anna valo pimeään, anna mulle aamurusko, anna usko elämään. Anna mulle rohkeutta, että jaksan huomiseen. Anna edes vähän, rakkautta tähän, yksinäiseen sydämeen. Minä rojahdan lattialle, ja itken koko pienen sydämeni voimalla. Miksi aamuun ei päivä paista, linnut laula ei lauluaan, päivä päivältä samanlaista, enää pysty en nauramaan. Sua etsin takaa jo tähtien vyön, palaisit takaisin.

Sinne se meni, tyttö, jota en enää tavoita. Taakse tähtien vyön.

He puhuvat rakkaudesta, he laulavat rakkaudesta. Minun rakkauslauluni kertovat pois lentäneestä lapsesta. En tiedä, kohtaanko häntä tässä fyysisessä olomuodossa enää, mutta tiedän, että hän on siellä jossain, odottaa. Kun tomu varisee olkapäiltäni, ja temppelini hajoaa, me olemme taas yhtä. Se riittää minulle, täydellisesti. Hänen ei tarvitse tulla tänne enää. Jotkut ihmiset hätääntyvät tämän tarinan äänellä ja sanovat: kuule, kyllä hän voi palata. Miksi hätäännyt? Itsesikö puolesta? Miksi juuri tämä kohta tässä tarinassa saa sinut sanomaan tuon minulle ääneen?

On emoja ja hiirenpoikasia, jotka tippuvat pohjalliseen kuiluun, josta ei ole poispääsyä.

On tarinoita, joista toiset sanovat, että älä kerro satuja. Valehtelet. Lapsellista, naiivia tajunnanvirtaa. On pelkoa puhumisesta, musertavaa häpeää, salailua, peittelyä, selittelyä.

Tulee päiviä, jolloin tuska helpottaa. Tässä on hyvä, juuri nyt. Kuolema tuntuu hyvältä ja turvalliselta. Kuolemaa pelkäävä ihminen pelkää menetystä. Ihminen, joka uskaltaa elää, rohkeasti peläten, ei todella pelkää kuolemaa. Ihminen, joka elää tässä hetkessä ja nauttii kehonsa ääriviivoista, on avoin ajatukselle, että jonain päivänä hänen kehonsa ääriviivat murtuvat ja hän sukeltaa tuntemattomaan. Se on yksi tuleva kaunis seikkailu elämän seikkailun virrassa. Toisesta virrasta voi astua toiseen, ja tarina jatkuu – kenties nauhan toisella puolen?

 ps. Tämä juttu oli aiemmin jo täällä, mutta poistin sen. Halusin sen takaisin tänne, ja aion kirjoittaa edelleen rohkeammin aiheesta. Myöhemmin. Mitä enemmän sinuksi menneen kanssa tulen, sitä avoimemmin aion siitä puhua. Mitä enemmän näistä puhutaan, sitä ahtaammalle pedofiilit ja hyväksikäyttäjät saadaan.

keskiviikko 19. helmikuuta 2014

Haluatko elvyttää luovuuttasi?

Siihen ei muuten tarvita kalliita kursseja. Toki sellaisenkin voi valita, jos tahtoo. Tarvitaan vain sopivassa määrin tahtoa ja leikkitovereita, jotka kannustavat ja rohkaisevat, jotka näkevät sinut. Saatat ajatella kuten minä joskus, että se on se naapurin Helena tai kylillä asuva Tiina, joka todella on luova ja osaa, muut sen kun räpistelee perässä.

Mutta, salaisuus piilee siinä, että kuka tahansa, joka tahtoo ja uskaltaa, voi saada aikaiseksi mitä haluaa. Uskon tuohon vilpittömästi nykyään. Usein olen kuullut sanottavan, että lahjakkuus on uudelleen yrittämistä ja tekemistä silloin, kun kokee epäonnistuneensa. Tästä kirjoittaa Cameron:


Tässä kirjassa on paljon hyvää juttua esimerkiksi sisäisestä kriitikosta (jonka usein synnyttää varhaislapsuutemme auktoriteettihahmot). On myrkyllisistä leikkitovereista, jotka tahtovat torpedoida hienot ideasi heti alkuun. Siinä annetaan käytännön vinkkejä välttää kaltaisiaan.

Joissakin asioissa Cameron ei mielestäni mene kovin syvälle, mutta kokonaisuus toimii. Vihan kohdalla hän ei mene ytimeen, mutta monelle varmaan riittää se, mitä hän kirjassa nostaa esiin. Itselleni riitti pitkälle. Ehkä kaikilla ei olekaan sellaista vihakaivoa kuin itselläni, siksi tämä  Cameronin lahja maailmalle on erittäin toimiva paketti. Vihasta:

Sain Cameronin avulla pro gradu -työni tehtyä loppuun saakka. Tosin siinä auttoi eräs scrummaster myös. Käytimme scrumia soveltavasti ja luovasti Cameronin rinnalla, vaikka se onkin projektinhallinnan viitekehys, jota käytetään ketterässä ohjelmistokehityksessä. En tiedä, mitä tuo "ketterä" tässä tarkallaeen ottaen tarkoittaa, mutta pidän sanasta. :-)

Useita vuosia olen kirjoittanut tuhansia sivuja, kiitos Cameronin. Aamusivut ovat hänen ehkä tärkein työkalu ns. taiteilijatreffien lisäksi. Kirjoita joka aamu tajunnanvirtaa muutama sivu. Älä mieti, mitä kirjoitat, annat vain virrata. Kenellekään sinun ei tarvitse aamusivujasi näyttää tai selitellä. Olen saanut tästä paljon apua myös tieteelliseen kirjoittamiseen. Kehtaan kertoa, että viimeisen vuoden aikana sain jatkuvasti luovuutta(kin) vaativista kirjallisista töistä kiitettäviä, usein täydet pisteet. Sisäinen kriitikkoni yritti jossain välissä sanoa, että tentaattorit säälivät minua. Aika riman alittava tölväisy sisäiseltä kriitikoltani- ;-)

Taiteilijatreffit ovat sinun ja sisäisen taiteilijasi omaa aikaa. Kirjassa neuvotaan varaamaan tunti jokaiselta viikolta tähän. Tämä on mennyt itselläni niin selkäytimeen, että vietän tällaista laatuaikaa itseni kanssa päivittäin. Tosin elämäntilanteeni sallii sen myös auliisti.

Luovuus ja taiteellinen työskentely, oli se mitä tahansa maalaustaiteesta musiikkiin, ei ole kenenkään yksinoikeus. Et tarvitse auktoriteettia sanomaan, että olet hyvä, voidaksesi riemuita ja nauttia sisäisestä matkastasi. On totta, että kriitikot ja eri alojen tuottajat suosivat tietynlaisia muotoja, mutta se ei estä sinua tekemästä omaa, aloittamasta muovaamaan - vaikka kömpelöin käsin, jos sinusta siltä tuntuu.

Minulla on kaapissa möykky savea. Sain sen ystävän poikakaverilta syksyllä. Katselin hänen taidokkaita eläinveistoksia, naturalistista karhun muotoa, ja ihailin. Hän sitten antoi minulle möykyn savea ja jonain päivänä minä työnnän käteni siihen ja teen kömpelön ensisavityöni. Panen siitä vaikka kuvan tänne sitten, jos uskallan. Jonain päivänä kokeilen myös vedic art -tyyppistä maalausta. Minulla on tunne, että se on minulle omin maalaamisen laji. Näen jo mielessäni omat työni. :-) Cameron sanoo, että käsikirjoituksesi tai taideteoksesi on jo olemassa. Helppo uskoa tämä tässä kohdassa. Ja toisaalta työstän värin, muodon ja sommittelun rakkautta valokuvaamalla. Minun ei tarvitse siinäkään olla mikään (valmis) mestari, pääasia, että nautin kuvaamisesta ja kuvien sommittelusta.






tiistai 18. helmikuuta 2014

Tulenliekeistä auringonkeltaiseen

Tiedätkö tunteen? Aika unohtuu, syöminen unohtuu, ja vain teet, teet ja teet taidettasi. Kirjoitat, maalaat, muovailet, veistät puuta, ompelet, kokkaat, leivot, jne. tai ehkä jopa siivoat. (Kyllä, minusta siivouskin voi olla taidetta. Ajatelkaa nyt, kuin luovasti monet sitä tekevät!)

Sanovat sitä flow'ksi jotkut.

Itselleni se on sisällä pakottava tunne toimia. Kirjoitan usein siinä tilassa. Sanat soljuvat ja virtaavat helposti. On aivan kuin seisoisin virtaavan veden äärellä, sanat kuin pisaroita. Kirjoitin Valon lapsi -kirjan sellaisessa tilanteessa. Minusta jopa tuntui, että en itse täysin valinnut kirjoittamisen ajankohtaa. Usein kirjoitin öisin, tai juuri auringonnousun aikaan. Toisinaan tuntui kuin joku olisi lempeästi herättänyt minut ja osoittanut kirjoituspöydän ääreen. Sitten sanat vain pulppusivat, virtasivat käsieni kautta, lapsellisina, viisaina, tyrmäävinä, hiomattomina. Usein luin jälkeenpäin kirjoittamaani ja olisin melkein voinut vannoa, että minä en kirjoittanut tekstiä.

Kirjoitin kuitenkin. Joidenkin uskomusten mukaan tällaiseen voi saada apua "ulkpuolelta". Uskon siihen osittain itsekin, sillä en ole ateisti, en edes täysiverinen agnostikko. Olen viimeisen seitsemän vuoden aikana tavannut paljon ihmisiä, jotka uskovat henkimaailmaan. Uskontotieteestä ja kulttuuriantropologiasta innostunut mieleni on hypännyt auliisti heidän piireihinsä. Heidän kauttaan olen myös löytänyt itseäni. Moni niissä piireissä vastaan tullut asia on ollut luonteva osa sisintä minua jo lapsena. Luonto, luonnonhenget, luonnon ja meren suuri voima elämässäni. Rytmi, rummutus, nuotiotuli. Luettelo olisi pitkä, jos sitä lähtisin tekemään.

Ihmisen sisällä on piileviä voimia paljon. Monet taiteilijat sen tietävät. Alan ymmärtää yhä selvemmin, että olen taiteilijasielu. Näen yksityiskohtia ja kokonaisuuksia, käännän näkökulmia ylösalaisin, katselen läpi ja väärinpäin. Katson huolella rakennettuja kuvia varsinkin mielenkiinnolla.

Katsojan kokemusmaailma merkitsee taiteessa ehkä enemmän kuin itse taideteos. Taide ei ole yksinään tai tyhjiössä muuta kuin teos. Vasta katsoja ja yleisö luo sille suuremman merkityksen, vuoropuhelussa sen kanssa. Tietenkin taiteilijalle saattaa riittää se, että hän yksin on taiteensa yleisö.

Jos kirjoitan vain itselleni, omaan laatikkooni, sillä saattaa olla suuri yksityinen merkitys itselleni. Mutta kun panen tekstini näkyville, haastan sen toisten katseille, kokemuksille ja ajatuksille, hyppään korkealta.

Tammikuu oli minulle yhtä tulessa tanssimisen virtaa. Kirjoitin tässä tilassa, jossa värit hehkuvat ja sanat tanssivat esiin kuin kipinät, sepän takoessa kuumaa rautaa. Jälleen kerran kirjoitin tässä tilassa, nyt hallitummin kuin koskaan aiemmin. Miltei tunsin tulisoturin vierelläni vahtimassa työtäni. Vahvan suojeluksen tunsin, olkoon se vaikka osa uskonnollista perintöäni? Tai onko niinkään. Juuri niissä hetkissä lapsuudessa, kun helvetin lieskoilla peloteltiin, koin saavani vahvaa tukea olla pelkäämättä sellaista pelottelua enkä helvettiä muista oikein koskaan todella pelänneeni. Nyt en pelkää enää ihmisten puheita. Seison vahvasti omassa itsessäni, omassa nahassani, omassa kokemusmaailmassani. Se on yhtä oikeutettu kuin kenen tahansa muun kokemusmaailma.

Taiteilijalle sallitaan tällainen puhe ja teksti, mutta jos tavallinen tallaaja (jollainen myös olen) suuressa tunteenpalossa kertoo kokemuksestaan, aletaan pyöritellä päätä: "on se vähän hullu, ollut aina". Tai ehkä opin osittain lapsuudenkodissa tuon suhtautumistavan. Vaikka ei sitä koskaan kai kovin suoraan sanottu. A-talkin jälkeen puhuivat suviseuroissa osa sisaruksista siihen tyyliin, että hullu se on. Mielisairas ja puoskarien kynsissä valemuistonsa saanut.

Minäpä hyppään sitten ikiaikaisten taiteilijoiden suureen rekeen, jossa on oikeus olla hieman hullukin. (Tosin en sitä oikeutta kysy enää keneltäkään, enkä ole hullu siten kuin eräät minut haluavat maalata. Mitä se hulluus sitten on?)

Tiedättekö, kuinka kipeästi se sattuu, kun tuskasi yritetään selittää mielikuvituksella? Sanoisitko pahasti loukkaantuneelle nuorelle, joka makaa sairaalavuoteella letkuissa ja siteissä "voi kuule, et sinä oikeasti tunne mitään, se kipu on mielikuvituksen tuotetta".

Olen ollut raadeltu, rikkirevitty, henkisesti miltei nujerrettu, mutta en olisi saanut tuntea, puhua, kertoa? Kuin vain pienessä piirissä, terapeuteille? Mitään muutosta ei tässä maailmassa tapahdu, jos ihmiset eivät saa puhua laajemmasti omista kokemuksistaan, oli ne sitten hyviä tai pahoja kokijan näkökulmasta.

Aina voi joku täysin ulkopuolinen tulla viisastelemaan, että mikään kokemus ei sinänsä ole hyvä tai paha. Mutta jos saan pienen pyynnön esittää, älkää sanoko sitä ihmiselle, joka on joskus revitty ja raiskattu, ja käy näitä kokemuksiaan nyt läpi. Ette sano sitä auto-onnettomuuden jälkeen puolikuolleena paareilla makaavalle ihmisellä myöskään. Miksi sanoisitte sen ihmiselle, jonka sieluntuska on piilossa eikä  näy päällepäin? Olen itse ehkä jopa sairastunut vahvuuteen. Olen myös vahva, olen oppinut siihen, minun on ollut pakko olla. Harva ihminen on nähnyt minun itkeävän tai murtuvan. Aivan vastakin itkin. Itkin ja konttasin lattialla, mutta tein sen yksin. Se on myös minulle hyvin sopiva tapa.

En jaksa enää ihmisiä, jotka eivät kestä tuskaani, jotka alkavat hätäisenä poukkouilla ympäriinsä ja sanoa mitä tahansa, jos itkeä tirautan edes hiukan heidän nähtensä. "Eikö olisi jo aika päästä eteenpäin" tai muuta. Aivan kuin itku kysyisi lupaa tulla ja mennä. Suru on kunniavieras. Se kolkuttelee oveen milloin tahtoo, jonkin taideteoksen äärellä, oli se sitten kirjallisuutta, musiikkia, maalaustaidetta tms.

Auringonkeltainen.

Auringonkeltainen on tämä hetki, kun hehku on jäähtynyt. Kun olen kirjoittajana itse enemmän läsnä. Kun en tunne suurta takojaa vierelleäni. Kun tulisija on jäähtynyt.

Silloinkin kirjoitan. Sanat tulevat ja menevät. Joka aamu selkeytän ajatuksiani ensimmäiseksi, kirjoittamalla noin tunnin ajan ajatusvirtaa. (Kiitos Cameron!) Jos en kirjoita mitään päiväkausiin, tunteeni ovat solmussa. Jos en kirjoita viikkoihin, kuukausiin, voidaan puhua jo vakavasta masentumisesta tai toivottomuuden tunteista.

Kirjoittaminen on toinen luontoni, syvään hengittämistä, elämän kauneutta ja nälkää. Havaitsemista, tarkkaan katsomista. Se vapauttaa energiaa myös kaikelle muulle. Niinä hetkinä lepään paljon auringonkeltaisessa. Hehkuvan keltaisessa, tulenliekeissä ja sen eri sävyissä minun on pakko kirjoittaa. Auringonkeltaisessa valitsen itse kirjoittaa, sisäistä pakkoa ei ole. Se on suvanto, siinä lepään. Siinä tunnen myös surua. Suren mennyttä virtaa, jossa oli helppoa antaa aaltojen viedä. Tiedän silti, että tämäkin kohta on hyvä ja oikea. Aikaa levätä.


sunnuntai 16. helmikuuta 2014

Tuleva kirja

Aamujoogaa, lehtivihreästä ja marjoista koostuva pirtelö, käsikirjoituksen työstämistä.

Kirjoitan kirjaa osittain myös tämän blogin pohjalta. Omaelämäkerrallista, realistista kaunokirjallisuutta. Tavoitteenani on kirjoittaa kirja ehkä jouluun mennessä. Tällä kertaa teen perusteellista työtä. Kiire on elämästäni pudonnut pois. En ole koskaan pitänyt kiireestä, ja joskus jostain luin, että se on itsetehostusta. :)

Joskus käsikirjoituksien on hyvä antaa levätä rauhassa, uinua ja hitaasti kehittyä. Välillä täytyy tehdä jotain aivan muuta.

Minulla on valtavasti energiaa. Olen työstänyt työpaikkahakemuksia sukkelaan tahtiin. Olen jopa valmis menemään toistaiseksi työhön, joka ei vastaa koulutustani. Koti kiiltää, harrastukset sujuvat. Urheilen joka päivä. Kirjoitan tietenkin paljon, niin kuin aina olen tehnyt. Pitäisi varmaan tarttua taas pitkästä aikaa neulepuikkoihin.

Olen kauan opiskellut ja tehnyt osa-aikaista työtä yhtäaikaa. Nyt kun olen valmistunut ja olen työtön, huomaan, että minussa onkin voimaa kuin pienessä pitäjässä. Kuka jaksaa kirjoittaa tuntikausia päivässä? :) Kaipaan fyysistä toimintaa, ja parin tunnin urheilu päivittäin alkaa olla maksimi ihan lihaksienkin kannalta.

Aamuvirkkuna hyppään usein viideltä ylös, levitän joogamattoa lattialle.

Tämä kaikki energia tulee myös siitä, että olen uhkarohkeasti työstänyt vaikeita tunteitani, antanut itseni toisinaan romahtaa ja tipahtaa syvällekin. Huomaan olevani sitkeä ja elämänmyönteinen ihminen. Minulla on suruni ja murheeni, mutta en anna niille kovin paljon valtaa enää. Alan keskittyä elämän valoisiin puoliin.

Kaunis, hyvä elämä. Sitä minä elän juuri nyt.


torstai 13. helmikuuta 2014

Äidinrakkaus

On olemassa monenlaista äidinrakkautta sisarkateuden ja -vihan lisäksi. Äitihän voi myös olla kateellinen lapselleen. Tätä ei moni haluaisi myöntää.

On väsyneitä äitejä, on vihaisia äitejä, on rakastavia ja lempeitä. Rähjääntyneitä ja kauniita. Sama nainen voi olla tuota kaikkea saman päivän aikana.

Uskallanpa kirjoittaa äitiydestä, vaikka en äiti olekaan. Ainakaan vielä. Kun olen kirjoittanut vihaani ulos tämän blogin kautta, olen löytänyt sisältäni uudenlaisen rakastavan naisen ulottuvuuden. Siihen kuuluu myös äidinrakkautta. Siihen kuuluu anteeksiantoa. Anteeksi voi antaa, syvällisesti ja perusteellisesti, vaikka asioista ei koskaan puhuttaisi, vaikka ei lausuttaisi maagisia taikasanoja. Anteeksianto on sisäinen, henkinen prosessi. Kun se tulee ulkoapäin odotettuna, se jää pinnalliseksi ja värittömäksi.

Omalla kohdallani äidinrakkaus ja anteeksianto tarkoittaa sitä, että rakastan omaa äitiäni ja isoäitejäni. Isoäitini ovat kuolleet ja en heitä kovin hyvin ehtinyt oppia tuntemaan. Varsinkaan äidinäitiä. Muistan hänestä teen ja korput. Oli hauskaa ja jännittävää käydä hänen luona Temmeksellä. Minua kiehtoi se, että hän ei ollut vanhoillislestadiolainen. Olisin halunnut tuntea hänet paremmin, mutta hän kuoli ennen kuin menin kouluun.

Suoma-mummon muistan paremmin. Terveisiä sinne henkimaailmaan, Suoma! Eräs meedio sanoi, että Suoma auttaa minua tässä elämässä, ja että hän on hyvin ylpeä minusta, kun uskallan kulkea jo tässä elämässäni omaa tietäni. Totta vaiko tarua, meedion sanoma, mutta ennemmin uskon siihen kuin yhteen ainoaan jumalan lasten joukkoon.

Kävin paljon Suoma-mummon luona, oma-aloitteisesti. Pitkillä välitunneilla usein yksin kipaisin yläasteen lähellä olevaan terveyskeskukseen, jossa oli vuodeosasto. Mummo oli siellä pitkän ajan ennen kuolemaansa. Mummo katsoi minua kirkkailla silmillään ja puhui hitaasti. Usein hän sanoi, että "laula minulle", ja minä lauloin. Lauloin esimerkiksi "Orvokkini tummasilmä, kultasydän pieni". Opin tuon laulun äidiltäni. Äiti lauloi, kun olin lapsi, usein yksin ollessaan. Minä kuulin ja kuuntelin. Lähdin äidin mukaan myös hautausmaalle, kun hän istutti kukkia vanhempiensa haudoille. Hautausmaalla äiti oli lempeä. Äidin kautta aloin rakastaa hautausmaiden rauhaa ja hiljaisuutta.

Minulla on monta kuollutta sisarusta. Usein olen pohtinut nyt aikuisena äitini taakkaa. Olinhan itse seitsemäs lapsi, kun vanhin oli vasta 7-vuotias. Jos ajattelen itseni siihen tilanteeseen, olisin hukassa. Tarvitsisin ainakin kaksi lastenhoitajaa avuksi itselleni, sillä en haluaisi pieniä lapsia kuormittaa sillä, että heidän pitäisi hoitaa omia pieniä sisaruksiaan.

Kun Suoma-mummo oli kuolemassa, kotiin soitettiin. Halusin ehdottomasti lähteä mukaan. Tuntui tärkeältä olla läsnä, kun mummo kuolee. Olimme kauan mummon vierellä. Näin, milloin hänen ruumiistaan poistui elämä. Jäin viimeiseksi vetkuttelemaan, 13-vuotias tyttö, käsienpesualtaalle. Kun ovi kolahti sisareni ja isäni perässä kiinni, palasin nopeasti mummon viereen. Halusin hetken yksin hänen kanssaan, hänen kuolleen kehonsa kanssa. Kosketin nihkeää poskea ja katselin silmiä, jotka isäni oli äskettäin käsillään lempeästi sulkenut.

Katsahdin ulos, jossa aurinko paistoi. Sanoin: "nähdään sitten mummu, joskus josssakin".

Rakastan mummoja, ja alan rakastaa äitejä. Äiti-ihmiset ovat joskus hellyyttävän ylpeitä omista lapsistaan ja saavat ollakin. Jokaisella äidillä tulisi olla juuri se maailman ihanin lapsi, jokaisen äidin tulisi muistaa sanoa se lapselleen usein: "sinä olet maailman ihanin tyttö/poika".

Alla vielä juttu siitä, miten äidinrakkaus on hyväksi lapsen aivoille.

http://www.vau.fi/Perhe/Vanhemmuus/Aidinrakkaus-on-hyvaksi-aivoille/

keskiviikko 12. helmikuuta 2014

Tanssimalla taivaaseen

Nyt se sitten vihdoin ja viimein tämä nainen jäi koukkuun! Ensi kesänä tietää kyllä mitä tulee tehtyä! Lähden kiertämään Suomen tanssilavoja :D

Buggia
http://www.youtube.com/watch?v=hJNK8fdjUrQ

Fuskua
http://www.youtube.com/watch?v=l67d9Chqm_s

Tuossa fuskun lopussa on ihana haastattelu tuoreista mestareista. "Tanssista täytyy nauttia ja oikeasti pitää hauskaa" ja "Ei saa miettiä liikaa".

Kävin maanantaina taas tanssimassa. Vanha hätäilijä minussa yritti välillä tulla esiin. Se tunne, että pitää osata heti, että kelpaa, on sitkeässä. Hyvä, että mun varpaita tallottiin, sai sopivasti maakosketusta. :-) Saatoin talloa itsekin.

Astangajooga tuo syvää rentoutusta ja mielenrauhaa, hiljaista sisäistä iloa. Tanssi tuo kuplivampaa iloa. Toisten kanssa naurattaa, suomeksi sanottuna se on ihan helkkarin hauskaa.

Viime vuoden lopulla Turussa yökerhossa eräs mies kävi useamman kerran pyytämässä minua tanssimaan noita kahta yllämainittua. En mennyt, kun en osannut. Nyt menisin, vaikka en askelkuvioita kunnolla osaakaan.

Tanssikurssilla on ollut miellyttäviä tanssipartnereita. Kaiken ikäisiä fiksuja miehiä, jotka kärsivällisesti myös opettavat aloittelevaa naista. Vanha tuttu, Matti, opetti minulle fuskun alkeita. Siitä tanssista tulen tykkäämään erityisesti, koska pari saa siinä irrotella ja näyttää iloaan. Jep! Olen löytänyt uuden kehoterapiamuodon.

Iloitkaa ja tanssikaa, minä tanssin itselleni taivaspaikan. ;-)

maanantai 10. helmikuuta 2014

Rauhaa vain rauhaa

Hienoa olla kotona taas pitkän viikonloppuvierailun jälkeen. Oma tupa, niin vain.  Mutta hienoa oli olla reissussakin, parasta seuraa. :-)

Olen erilaisissa terapioissa (virallisissa ja muissa) vuosien myötä kokenut toistuvasti yhä kasvavia "rauhan kausia". Yleensä niitä on saattanut seurata edellistä suurempi myräkkä. Ennen A-talkia elin pitkään rauhan kautta. Nautin elämästäni enemmän kuin koskaan. Opiskelin mielenkiintoisia juttuja. A-talk keikautti maailmaa, ja taas mentiin.

Nyt joulun aikaan, hiukan ennen kuin tämä blogi sai alkunsa, alkoi maa järähdellä jalkojeni alla. Tällä kertaa tunsin, että minulla oli repullinen hyviä eväitä ja työkaluja sellaiseen. Tiesin, että selviän tästä maanjäristyksestä suhteellisen nopeaa. En tiennyt, mistä tiesin, mutta tiesin. Ehkä se on alati kehittynyt intuitioni, jota seuraamalla selviän aina. Enkä pelkästään selviä, mutta löydän myös iloa.

Iloa on elämääni tullut koko ajan lisääntyvässä määrin.

Minussa on ollut taipumusta läheisriippuvuuteen. Läheisriippuvuus ei suinkaan näyttäydy aina siinä, että roikkuisi toisissa ja olisi koko ajan jotain vailla (en ole itse ollut sellainen, päinvastoin). Suurinta läheisriippuvuutta on ehkä toisten kieltäminen. Erakkouteen vetäytyminen, jos sen taustalla on suuri pettymys ihmisiin, ihmiskuntaan. Hengellisen piirin luostarikulttuureihin en ota kantaa. Ihminenhän voi tietoisesti päättää sulkeutua luostariin löytääkseen jotain (rauhaa?) tai palvellakseen jumalaansa.

Tarkoitan ihan tavallista tallaajaa, joka päättää vetäytyä syrjään kaikesta (tai melkein kaikesta) sosiaalisesta kanssakäymisestä, kun pettymykset ihmissuhteissa ovat niin tuskallisia. Tietenkin joku voi haluta yksinäisiä ja hiljaisia ajanjaksoja elämäänsä, jolloin vetäytyy sisäänpäin, esim. meditoimalla tai Lapissa vaeltamalla, hiihtämällä jne. Mutta pakonomainen ihmisten välttämäinen kertoo ainakin minulle läheisriippuvuuden toisesta ääripäästä.

Rakastan omaa tilaani. Hyvään elämään en tarvitse muuta kuin oman tilani ja lähelle luontoa. En tarvitse erämaata (voin sinne matkustaa halutessani), mutta esimerkiksi kaupungeissa lähellä oleva luonto, metsäpolut, merenranta. Suurta. Rakkaat ihmiset lähellä ovat ekstraa. Pelkkä tieto siitä, että jossain maailmalla on itselle rakkaita ihmisiä, lohduttaa yksinäisyyden hetkissä. Toisaalta maailmalla seikkaillessa kohtaa koko ajan mielenkiintoisia ja mukavia ihmisiä, joiden kanssa ei välttämättä kohtaa enää koskaan uudestaan. Ne hetket tuovat inhimillisyyden ja ilon pilkahduksia vaeltajan arkeen.

Olen asunut elämäni aikana kuudessa eri kaupungissa ja kerran ulkomailla. Olen muuttanut pitkästi yli 30 kertaa (ehkä liki 40). Helsingissä ja Oulussa olen asunut useissa kaupunginosissa. Aina muuttaessani olen ottanut lähiluonnon "haltuuni". Pohjoisessa kaipaan etelän vehreyttä ja jalopuita. Etelässä kaipaan pohjoisen valoa (varsinkin kesällä). Olen jatkuvasti kahden vaiheilla asumisen suhteen. Muuttaako Etelä-Suomeen vai peräti ulkomaille, josta matkustaa kesäisin Pohjois-Suomeen.

Kaikki portit ovat avoinna. Katselen rauhassa. Muutos on tervetullut. Lähteminen on aina ihanaa (Nuuskamuikkunen sisälläni soittaa jo huiluaan.)

Kuva: Henrik Pitkälä (2013)


sunnuntai 9. helmikuuta 2014

Mystistä jäämusiikkia Oulussa (helmikuussa 2012)





Kaikki kuvat: Henrik Pitkälä (2012)

Viha on salittu tunne (vitutuksen sietämätön lempeys)

Hih hei, löysin tällaisen hauskan jutun facebookin ihmemaailmasta:

http://www.marmai.fi/blogit/arkista/vitutuksen+sietamaton+lempeys/a2216726?fb_action_ids=10152200094992660&fb_action_types=og.recommends&fb_source=other_multiline&action_object_map=[632254873483324]&action_type_map=[%22og.recommends%22]&action_ref_map=[]

Tuli pitkä osoite, toivottavasti aukeaa.

"Nykyisin on muotia ryhtyä kaikenlaisiksi valmentajiksi, guruiksi tai wellness-enkeleiksi. Miksen siis minäkin? Olenkin ajatellut, että perustan Jaakko's Sickness -valmennuksen, joka tarjoaa hymyjen sijasta kokonaisvaltaista vitutusta. Sillä jos yrittää väistää vitutuksen, siinä voi käydä niinkin, että se hymy alkaa muistuttaa naapurin labradorinnoutajan vaikeaa alapurentaa."

Olen saanut tämän blogikirjoittelun aikana pari kommenttia aggressiivisuudestani. Vaikka blogia avatessa aivan selkeästi tulee varoitus, että sisältää vain aikuiselle tarkoitettua aineistoa. Tämän blogin, ja myös julkisten fb-muistiinpanojeni, lukeminen on jokaisen omalla vastuulla.

Onnekseni lähelläni on koko ajan ollut rakas ihminen, joka on kuin kallio jalkojeni alla. Hän on valitettavasti joutunut nyrkkeilysäkiksikin toisinaan, mutta hän on Aikuinen Mies ja tietää, millaista on, kun ns. vitutus kohoaa korkeisiin lukemiin. Hän on ollut tässä asiassa mestariopettajani. Hän on koko tuttavuutemme ajan kannustanut minua tuntemaan sisälläni vellovan vihan. Hän on sanonut monin eri tavoin: "älä ole niin kiltti, uskalla tuntea". Hän on myös sanonut suoraan "sinussa on paljon vihaa padottuna". Tuomitsematta. Kun sitä vihaa on tullut esiin, hän on seissyt kuin sitkeä pohjolan puu kallion kupeessa. Puu, joka ei pienistä tuulista kaadu, vaikka taipuu ja antaakin myöten.

Elämäni suurin lahja, tuo ihmissuhde.

Viha on sallittu tunne. Toivota se tervetulleeksi, kun itsessäsi sen havaitset. Arvosta sitä, anna sille tilaa. Oma lempein vihanpurkukeinoni on tanssi kuulokkeet korvilla. En häiritse ketään. :-) En edes naapureita musiikillani. Valitsen musiikin intuitiivisesti yleensä radiosta. Saatan tanssia kengät jalassta tai avojaloin, sukkasillaan. Jo varhain olen alkanut intuitiivisesti tanssimaan (sorry, kielipoliisit, oli aivan pakko käyttää tätä uutta sallittua muotoa!) kehää. Olen viime vuosina löytänyt joitain syitä tälle, mutta olen matkalla edelleen. Tanssin erilaisia tunnekehiä, tanssin tulta, vettä, ilmaa, maata. Mielikuvissani minulla on myös vahvat siivet, lennän. Joskus koulutyttönä kirjoitin intuitiivisesti runon tästä lentämisestä, jossa samaistuin haukkaan.

Tanssi on parhainta silloin, kun tanssin yksin. En tarvitse yleisöä tai seuraa terapeuttiselle tanssilleni ainakaan toistaiseksi. Yhdessä tanssimisen terapeuttinen puoli on sosiaalisuuden opettelussa, kommunikoinnin ja vastavuoroisuuden opettelussa. Yksin tanssin vain itselleni ja sisäiselle maailmalleni, ja yksinäisyydessä tavoitan sen kirkkaimmillaan, syvimmillään, puhtaimmillaan.

Mielikuvat, runot, kirjallisuus, musiikki (joka synnillistettiin ympäristössä, mutta jota kuitenkin salaa kuuntelin) ovat antaneet minulle keinoja purkaa tunteitani. Romantiikkaakin löytyy. Lapsena hautasin pienen lippaan maahan, jonne panin mukaan kirjeen aikuiselle itselleni. Sain mallin jostain Runotyttö-kirjasta. No, en malttanut lipasta jättää pitkäksi aikaa, muutaman kuukauden päästä kaivoin sen taas esiin.

Taide on täynnä terapeuttisia mahdolllisuuksia. Olen aloittanut nyt myös paritanssien opiskelun. Niissä harmittaa vanhoillisuus: mies vie, nainen (vikisee?) ja seuraa. Tanssinopettajan (nainen) kanssa tanssiminen oli mukavaa, koska ensinnäkin hän oli niin hyvä, että oli helppoa seurata hitaan foksin tahdissa. Hän sanoi, että osaan hyvin seurata, luonnostani. (Pakko hiukan kehua itseäni. :)) Miehissä oli paljon erilaisia tanssijoita. Aloittelevien miesten kanssa oli mukavinta ehkä tanssia. Heissä on nöyryyttä, se on hellyyttävä piirre miehessä. Liian lähelle vetävät miehet ovat ärsyttäviä. Seuraavalla kerralla aion tehdä sellaiselle toiminnalle selkeän stopin!

Flamenco kiehtoo minua siksi, että siinä nainen voi tanssia yksinkin, tulisesti ja luontonsa näyttäen. Se ei ole semmoista kesy kotikissa -meininkiä, mitä paritanssit vaikuttavat olevan. No, sosiaalisuutta opetellessa. :)

Itselleni taide on parasta terapiaa.



lauantai 8. helmikuuta 2014

Shamanismista ja hippeilystä

Shamanismi on aina kiinnostanut minua. Tykkään shamanistisesta musiikista, rummuista, huiluista, alkuperäiskulttuurien musiikista ja viisaudesta ympäri maailman. Peru on vetänyt minua aina puoleensa. Ehkä sieluni juuret ovat siellä, tai vielä kauempana.

Ai minkä sielun?

Niin, kuka sen mitenkin määrittää. Minun ei omaani tarvitse määritellä toisille. Sen sanon, että mielestäni Kristinusko on tuhonnut paljon hyvää ja kaunista alkuperäiskulttuuria kaikkialla maailmassa. Lukekaapa esim. Papalagi, samoalaispäällikkö Tuiaviin tarina. Papalagi tarkoittaa valkoista miestä ja taivaansärkijää. Vanha viisas sanoo: "Luulitte tuovanne tänne valon, mutta toittekin pimeyden." Yhtenä esimerkkinä, alastomuutta luonnollisena pitävä kansa pakotettiin pukeutumaan lähetyssaarnaajien toimesta. Heille alettiin kiivaasti ja kiihkeästi opettaa, mikä on syntiä. Alaston keho oli sitä muun muassa.

Eräs ystävä linkitti tällaista musiikkia, pidän, paljon:

http://www.youtube.com/watch?v=MbiyysYejMs

Kansanmusiikki ei sytytä minua niin paljon kuin vielä vanhempi. Tosin nämä uudet nauhoitukset ovat aina tämän ajan tuotoksia.

Olen vältellyt hippipiirejä aina, koska liitän siihen herkästi pössyttelyn ja ns. vapaamatkustelun. Eivätkö hipit ole heitä, jotka nostaa koko ajan toimeentulotukea ja eivät viitsi tehdä mitään? Ehkä mielikuvani on turhan räikeä. En vain ole koskaan voinut oikein sietää terveitä nuoria ihmisiä, jotka odottavat koko ajan jotain "suurta tilaisuutta" elämäänsä (koska ovat niin valovoimaisia) ja eivät ole valmiita tekemään töitä tämän yhteiskunnan eteen.

Sitten tiedän sellaisia ihania hippinuoria (tai hipahtavia, jos sallitte ilmauksen :)), jotka esimerkiksi ovat olleet henkilökohtaisina avustajina - ovat muuten aivan parhaita siihen. Pyyteettömästi valmiita auttamaan.

Minä niin ihailen yhtäkin tamperelaista neitokaista, joka kauniisti ja eleettömästi auttaa toisia koko ajan. Olen tuntenut itseni kömpelöksi kivien murskaajaksi hänen rauhallisuutensa rinnalla. Tosin en halua häntä tai ketään muutakaan määritellä tai niputtaa jonnekin. Tai ainakin opettelen olemaan sellainen, että en määrittelisi.

Mitä se kertoo minusta, jos sanon, että joku on aggressiivinen tai "tukkii energioita" jossakin? Kenties vain sen, että itse piilotan aggressiivisuttani ja tukin toisten energioita määrittelemällä heitä.

Nuo Tampereen viisaat, heissä on syvyyttä ja voimaa, sallivuutta. Syvissä vesissä suuret kalat kasvavat.

Tällainen rakkauskirje kaikille vastuuntuntoisille elämää suojeleville ja rakastaville hipeille shamanismimusiikin herättämänä.

Huomaan, että vihani takaa alkaa paljastua suurta kauneuden kaipuuta, hiljaista mutta varmaa iloa. Todelliset ystäväni ovat sallineet vihani, kestäneet sen.

perjantai 7. helmikuuta 2014

Mirkka Rekolan muistolle

Ihana, ihana. Vanha haastattelu radiossa juuri edesmenneestä monipuolisesta kirjoittajasta. Ihailen, ihana vanha nainen. Viisas. Lämmin. Lempeä. Kaunis sielu.

Kirjoitan kirjaa itse juuri nyt. Valon lapsi "suomeksi", ja hiukan erilaisena. Katsotaan, millaisena se syntyy. Tällä kertaa teen huolellista ja hidasta työtä. Jos löydän kirjalle kustantajan, se tulee perinteistä kautta. Jos en, teen sen jälleen omakustanteena. Tärkeintä on, että saan kirjoittaa omalla äänelläni, pienentämättä tai suurentamatta. Tai ehkä kirjoitan jotain aivan uutta. Valon lapsi on proosana tässä blogissa, ainakin osittain.

Aihe on tulenarka. Se voi olla liian kova pala joillekin kustantajille. Tai epäkiinnostava. Tai kirjoittaja ei yllä heidän tasolleen, tai julkaisumaailmaansa. Se ei estä minua kirjoittamasta, enää.

Kuva: Helsinginuutiset.fi

Marjatta matalaneiti -> Väinämöisen tuho!

Olen löytänyt itselleni nimeni mukaisen esikuvan!

Wikipedia kirjoittaa näin: "Nimi Marjatta tulee Kalevalasta. Kalevalan loppuruno kertoo Marjatasta, joka paimenessa ollessaan löytää puolukan mättäältä, syö sen ja tulee raskaaksi. Hän synnyttää pojan, josta kasvaa Karjalan kuningas. Suuri tietäjä Väinämöinen joutuu väistymään." 

Omassa henkilökohtaisessa elämässäni suuri tietäjä Väinämöinen joutuu väistymään, on joutunut jo ajat sitten Jos näin luovasti saan henkilökohtaisella tasolla Kalevalaa käyttää - ja miksi en saisi!

Olen pitkään tutkinut Kalevalaa, tavannut sitä englanniksi ja venäjäksikin, ja kirjallisuudenopiskelijana analysoinut.

Olen aina inhonnut Väinämöisessä sitä, että hän yritti pakottaa Ainon itselleen vaimoksi. Ja Ainon sukua, joka sitä myös yritti. Eräs Kalevalaa tutkinut mies sanoi facebook-keskustelussa, että kyseessä oleva suuri tietäjä kuten Väinämöinen ei kaipaa seksiä enää, vaan halusi Ainosta hengen-oppilaan itselleen. Kyseessä oli kuulema jumalainen rakkaus.

No, Aino ei sitä halunnut.
Tappoi itsensä.

Kalevalassa on paljon jänniä juttuja. Se on myös hyvin riitaisa ja sotaisa kansalliseepos. Sukurutsaisa etten sanoisi. Tähän sukurutsaan olen paljon törmännyt pohjolan mailla. Kuinkas muuten, kun esikuvaa löytyy jo tuolta. Liekö vanhat miehet myös aina himoitsevat nuoria tyttöjä? Onko se heillä jotenkin geeneihin rakennettu?

En ole koskaan tykännyt kanteleen soitosta. Kaipa sillä jossain kansantanssiporukoissa on paikkansa, ja ehkä jopa saattaisin tykätä siitä, ellei se olisi historian saatossa niin vereen värittynyt soitin. (Vrt. Väinämöinen soitti Joukahaisen suohon -> Joukahainen lupasi sisarensa Ainon tälle puolisoksi, jos tämä säästäisi hänet.)

Henkilökohtaisessa elämässäni toteutan nimeni tarinaa.

Olen luopunut isäni usko(nno)sta, isäni perheestä (osittain vasten tahtoani).

Olisin voinut alkaa Ainoksi, tappaa itseni henkisesti, vaieta kuoliaaksi. Mutta en halunnut toistaa Ainon tarinaan, ja suureksi onnekseni minusta tuli äitini mukaan Marjatta. Saan iloita vihdoinkin tästä nimestä, jolla on niin mahtava esikuva Kalevalassa.

Kiitos Kalevala.
Kiitos nimeni.
Kiitos vanhemmilleni, jotka näin kauniin toisen nimen minulle antoivat.

Rakkaudella,
Aija



Koulumuistoja

Minut tunteva tietää, että rakastan musiikkia, rytmiä, värejä, hyvää ruokaa ja juomaa. (Vähän liiankin kanssa ruokaa joskus, nälkämuistot varhaisesta lapsuudesta saavat minut herkästi ahmimaan ruokani... opettelen koko ajan tietoista ja hidasta syömistä.)

Itse asiassa eilen muistin, että peruskoulussa sain kiitettäviä arvosanoja musiikista, liikunnasta, uskonnosta ja kuvaamataidosta. Soitin seitsemän vuotta pianoa musiikkiopistossa. Luulin kuitenkin koko ajan olevani huono oppilas (korkeintaan keskitasoa), sillä kasvoin kahden välkyn isosiskon varjossa. Musiikista ja uskonnosta sain peruskoulun päästötodistukseen täydet kympit, liikunnasta ja kuvaamataidosta yhdeksiköt.

Teen tällaista arkeologiaa elämässäni. Muutan vanhoja negatiivisia uskomuksia. Eli sanon, olin omilla alueillani lahjakas oppilas (kaikki meistä ovat jossain hyviä). En ole kyllä koskaan erityisemmin tykännyt testauskulttuurista. Se on minussa jotenkin sisäsyntyisenä ollut. Okei, testauskulttuuri mahdollisti sen, että pääsin yliopistoon opiskelemaan ensiyrittämällä kulttuuriantropologiaa. Taisin olla viimeisten joukossa, jotka sinne sinä vuonna pääsivät. Englantini oli heikko, ja ihme, että pääsin yleensäkin. Luin vain toista pääsykoekirjaa, joka jostain syystä oli minulle helppo ja jotenkin tosi "tuttu". Olenko ollut niin "toinen" sisäsyntyisesti, että Kaukaa haettua oli minulle helppo kirja.


Englannin opiskelun alkeet ovat karua kuultavaa. Opettaja tuntui vihaavan lestadiolaisperheiden lapsia. Kuulin hänen sanovan(kin) joskus (ja myös ekaluokan opettajani), että "lestadiolaisperheiden lapset eivät opi englantia, koska heillä ei ole telkkaria". Englanninopettaja oli todella pelottava. Kun hän suuttui, ääni kohosi falsettiin ja karttakeppi läsähti pöytään niin, että meni poikki. Koko kolmasluokka istui jäykkänä tuolissaan äärimmäisessä hiljaisuudessa. Minä en oppinut mitään muuta kuin kirjoittamaan sanoja. Pelkäsin jatkuvasti.

Olin hajamielinen lapsi, joka istui mieluiten kirjastossa yksin lukemassa. Unohdin jatkuvasti vihkoja ja kirjoja kotiin. Siitä sai muistutuksen (jotka alensivat arvosanaa). Sain yhtenä lukukautena yli 30 muistutusta. Niihin piti ottaa vanhempien allekirjoitus. Panikoin jatkuvasti, että en opi. En koskaan opi ilmapiirissä, jossa joku on aggressiivinen ja antaa minulle koko ajan huonoa palautetta. Lamaannun ja lakkaan yrittämästä. Vetäydyn omaan maailmaani.

Tai no, niin tein ennen. En tee enää. Annan täyslaidallisen, jos joku yrittää tulla sanomaan, mitä minun pitäisi tehdä tai olla. Yrittäjiä on riittänyt. Erään ihmisen mielestä minun olisi pitänyt olla "valotyöntekijä", jonka hän tietenkin määritteli, mitä se "valotyöntekijyys" on. Sama kuin kotona yritettiin tehdä uskovaista. Onko paljon eroa? Minä määritän mitä on olla uskovainen, mitä on olla valotyöntekijä, otapa kuule siitä itsellesi kiva pikku rooli. Hallitseva rooli ja unohda kaikki muut puolesi.

Olin lukiossa yhtä aikaa välkkyjen siskojeni kanssa. He istuivat tunnilla ja tekivät läksyjä, minä lintsasin. Istuin Oulun kaupunginkirjastossa lukemassa kirjoja. Olen niin paljon viettänyt aikaani kirjastoissa, että en enää jaksa. Harvoin lainaan mitään kirjaa. Yliopistossa tuli luettua ne viimeiset "pakolliset" kirjat. Viimeinen hyvä kirja, jonka siellä luin:


Sibelius-Akatemian kunniatohtori Mauno Järvelä on kehittänyt Näppäri-pedagogiikan, ja kuulin eräänä päivänä hänen haastattelun radiosta. Hän sanoi, että testauskulttuuri pitäisi poistaa lasten musiikkiopetuksesta. Ilahduin tästä kovasti. On karmeaa, että lapset pannaan kilpailemaan jostain niin ihanasta asiasta kuin musiikki. Kuinka moni ajattelematon musiikinopettaja on latistanut lapsen ilon musiikista tyrmäämällä tämän "huonona" soittajana vaikka.

Kuulinpa myös, että eräs lestadiolainen englanninopettaja oli sanonut priimusoppilailleen, että nämä ovat abiturienttien eliittiä. Voihan niin tietenkin sanoa, mutta mihin tällaisella pyritään. Onko se rakentavaa palautetta, ansaittu kehu, vai raja-aitoja luova ilmaus. Tarvitsemmeko eliittiä?

No, lestadiolaisuuteen on jotenkin sisäänrakennettu se eliitti-ajattelu. Ovathan he Jumalan valittuja, ainoina maailmassa. Mikä mahtava kasvualusta henkiselle ylemmyydelle.