Tulenliekeistä auringonkeltaiseen

Tiedätkö tunteen? Aika unohtuu, syöminen unohtuu, ja vain teet, teet ja teet taidettasi. Kirjoitat, maalaat, muovailet, veistät puuta, ompelet, kokkaat, leivot, jne. tai ehkä jopa siivoat. (Kyllä, minusta siivouskin voi olla taidetta. Ajatelkaa nyt, kuin luovasti monet sitä tekevät!)

Sanovat sitä flow'ksi jotkut.

Itselleni se on sisällä pakottava tunne toimia. Kirjoitan usein siinä tilassa. Sanat soljuvat ja virtaavat helposti. On aivan kuin seisoisin virtaavan veden äärellä, sanat kuin pisaroita. Kirjoitin Valon lapsi -kirjan sellaisessa tilanteessa. Minusta jopa tuntui, että en itse täysin valinnut kirjoittamisen ajankohtaa. Usein kirjoitin öisin, tai juuri auringonnousun aikaan. Toisinaan tuntui kuin joku olisi lempeästi herättänyt minut ja osoittanut kirjoituspöydän ääreen. Sitten sanat vain pulppusivat, virtasivat käsieni kautta, lapsellisina, viisaina, tyrmäävinä, hiomattomina. Usein luin jälkeenpäin kirjoittamaani ja olisin melkein voinut vannoa, että minä en kirjoittanut tekstiä.

Kirjoitin kuitenkin. Joidenkin uskomusten mukaan tällaiseen voi saada apua "ulkpuolelta". Uskon siihen osittain itsekin, sillä en ole ateisti, en edes täysiverinen agnostikko. Olen viimeisen seitsemän vuoden aikana tavannut paljon ihmisiä, jotka uskovat henkimaailmaan. Uskontotieteestä ja kulttuuriantropologiasta innostunut mieleni on hypännyt auliisti heidän piireihinsä. Heidän kauttaan olen myös löytänyt itseäni. Moni niissä piireissä vastaan tullut asia on ollut luonteva osa sisintä minua jo lapsena. Luonto, luonnonhenget, luonnon ja meren suuri voima elämässäni. Rytmi, rummutus, nuotiotuli. Luettelo olisi pitkä, jos sitä lähtisin tekemään.

Ihmisen sisällä on piileviä voimia paljon. Monet taiteilijat sen tietävät. Alan ymmärtää yhä selvemmin, että olen taiteilijasielu. Näen yksityiskohtia ja kokonaisuuksia, käännän näkökulmia ylösalaisin, katselen läpi ja väärinpäin. Katson huolella rakennettuja kuvia varsinkin mielenkiinnolla.

Katsojan kokemusmaailma merkitsee taiteessa ehkä enemmän kuin itse taideteos. Taide ei ole yksinään tai tyhjiössä muuta kuin teos. Vasta katsoja ja yleisö luo sille suuremman merkityksen, vuoropuhelussa sen kanssa. Tietenkin taiteilijalle saattaa riittää se, että hän yksin on taiteensa yleisö.

Jos kirjoitan vain itselleni, omaan laatikkooni, sillä saattaa olla suuri yksityinen merkitys itselleni. Mutta kun panen tekstini näkyville, haastan sen toisten katseille, kokemuksille ja ajatuksille, hyppään korkealta.

Tammikuu oli minulle yhtä tulessa tanssimisen virtaa. Kirjoitin tässä tilassa, jossa värit hehkuvat ja sanat tanssivat esiin kuin kipinät, sepän takoessa kuumaa rautaa. Jälleen kerran kirjoitin tässä tilassa, nyt hallitummin kuin koskaan aiemmin. Miltei tunsin tulisoturin vierelläni vahtimassa työtäni. Vahvan suojeluksen tunsin, olkoon se vaikka osa uskonnollista perintöäni? Tai onko niinkään. Juuri niissä hetkissä lapsuudessa, kun helvetin lieskoilla peloteltiin, koin saavani vahvaa tukea olla pelkäämättä sellaista pelottelua enkä helvettiä muista oikein koskaan todella pelänneeni. Nyt en pelkää enää ihmisten puheita. Seison vahvasti omassa itsessäni, omassa nahassani, omassa kokemusmaailmassani. Se on yhtä oikeutettu kuin kenen tahansa muun kokemusmaailma.

Taiteilijalle sallitaan tällainen puhe ja teksti, mutta jos tavallinen tallaaja (jollainen myös olen) suuressa tunteenpalossa kertoo kokemuksestaan, aletaan pyöritellä päätä: "on se vähän hullu, ollut aina". Tai ehkä opin osittain lapsuudenkodissa tuon suhtautumistavan. Vaikka ei sitä koskaan kai kovin suoraan sanottu. A-talkin jälkeen puhuivat suviseuroissa osa sisaruksista siihen tyyliin, että hullu se on. Mielisairas ja puoskarien kynsissä valemuistonsa saanut.

Minäpä hyppään sitten ikiaikaisten taiteilijoiden suureen rekeen, jossa on oikeus olla hieman hullukin. (Tosin en sitä oikeutta kysy enää keneltäkään, enkä ole hullu siten kuin eräät minut haluavat maalata. Mitä se hulluus sitten on?)

Tiedättekö, kuinka kipeästi se sattuu, kun tuskasi yritetään selittää mielikuvituksella? Sanoisitko pahasti loukkaantuneelle nuorelle, joka makaa sairaalavuoteella letkuissa ja siteissä "voi kuule, et sinä oikeasti tunne mitään, se kipu on mielikuvituksen tuotetta".

Olen ollut raadeltu, rikkirevitty, henkisesti miltei nujerrettu, mutta en olisi saanut tuntea, puhua, kertoa? Kuin vain pienessä piirissä, terapeuteille? Mitään muutosta ei tässä maailmassa tapahdu, jos ihmiset eivät saa puhua laajemmasti omista kokemuksistaan, oli ne sitten hyviä tai pahoja kokijan näkökulmasta.

Aina voi joku täysin ulkopuolinen tulla viisastelemaan, että mikään kokemus ei sinänsä ole hyvä tai paha. Mutta jos saan pienen pyynnön esittää, älkää sanoko sitä ihmiselle, joka on joskus revitty ja raiskattu, ja käy näitä kokemuksiaan nyt läpi. Ette sano sitä auto-onnettomuuden jälkeen puolikuolleena paareilla makaavalle ihmisellä myöskään. Miksi sanoisitte sen ihmiselle, jonka sieluntuska on piilossa eikä  näy päällepäin? Olen itse ehkä jopa sairastunut vahvuuteen. Olen myös vahva, olen oppinut siihen, minun on ollut pakko olla. Harva ihminen on nähnyt minun itkeävän tai murtuvan. Aivan vastakin itkin. Itkin ja konttasin lattialla, mutta tein sen yksin. Se on myös minulle hyvin sopiva tapa.

En jaksa enää ihmisiä, jotka eivät kestä tuskaani, jotka alkavat hätäisenä poukkouilla ympäriinsä ja sanoa mitä tahansa, jos itkeä tirautan edes hiukan heidän nähtensä. "Eikö olisi jo aika päästä eteenpäin" tai muuta. Aivan kuin itku kysyisi lupaa tulla ja mennä. Suru on kunniavieras. Se kolkuttelee oveen milloin tahtoo, jonkin taideteoksen äärellä, oli se sitten kirjallisuutta, musiikkia, maalaustaidetta tms.

Auringonkeltainen.

Auringonkeltainen on tämä hetki, kun hehku on jäähtynyt. Kun olen kirjoittajana itse enemmän läsnä. Kun en tunne suurta takojaa vierelleäni. Kun tulisija on jäähtynyt.

Silloinkin kirjoitan. Sanat tulevat ja menevät. Joka aamu selkeytän ajatuksiani ensimmäiseksi, kirjoittamalla noin tunnin ajan ajatusvirtaa. (Kiitos Cameron!) Jos en kirjoita mitään päiväkausiin, tunteeni ovat solmussa. Jos en kirjoita viikkoihin, kuukausiin, voidaan puhua jo vakavasta masentumisesta tai toivottomuuden tunteista.

Kirjoittaminen on toinen luontoni, syvään hengittämistä, elämän kauneutta ja nälkää. Havaitsemista, tarkkaan katsomista. Se vapauttaa energiaa myös kaikelle muulle. Niinä hetkinä lepään paljon auringonkeltaisessa. Hehkuvan keltaisessa, tulenliekeissä ja sen eri sävyissä minun on pakko kirjoittaa. Auringonkeltaisessa valitsen itse kirjoittaa, sisäistä pakkoa ei ole. Se on suvanto, siinä lepään. Siinä tunnen myös surua. Suren mennyttä virtaa, jossa oli helppoa antaa aaltojen viedä. Tiedän silti, että tämäkin kohta on hyvä ja oikea. Aikaa levätä.