Tänään on tuulinen päivä. Kattorakenteet jossakin paukkuu. Lumi on haihtunut parissa päivässä.
Eilen joogasin juuri ennen kuin lähdin tanssimaan. Jooga vei minut taas taivaaseen. Jooga on paras mielialalääke, jota voin ottaa. Minulla ei ole diagnoosia, ei lääkkeitä, vaikka jotkut sukulaiset olisivat joskus kovasti halunneet minulle sellaisia asioita. On helpompaa leimata asioita esiin nostava sairaaksi ja huumata hänet vaikkapa lääkkeillä. Onnekseni vastaani on tullut sen verran viisaita psykiatreja, että he ovat nähneet sen, että en tarvitse lääkkeitä. (En sano, että joku joka niitä tarvitsisi, olisi huonompi tai heikompi, itselleni se tie ei vain ole ollut tarpeellinen/sopiva.) Joku sukulainen lienee tuntenut joskus voimatonta raivoa siitä, että olen selvinnyt ilman diagnooseja ja lääkkeitä.
Joogan jälkeen tanssissa riemua. Bugg on mahtava tanssin laji. Tanssitunnin lopulla tunsin epävarmuutta, kun tuli jiveä, jonka askeliin en ole vielä tutustunut. Uuden oppiminen on jatkuvaa epävarmuuden sietämistä, ja siitä jopa nauttimista.
Astangajooga, tanssiminen. Avaavat kehoa ja kehotietoisuutta siinä missä rakasteleminen ihmisen kanssa, johon luottaa, joka on itselle tärkeä. Tanssiminen avaa lantioita. Sehän voi tuntua pelottavaltakin. Nainen, jolla on kaunis liike lantioissaan, saa herkästi huomiota. Olen oppinut piilottamaan lantioni kävelynkin kautta.
Lestadiolaispiireissä olen hyvin paljon törmännyt pilkkaan, jos naisen lantiot vaikkapa keinuvat kävellessä. Samat pojat/miehet, jotka sellaista naista pilkkaavat, saattoivat huohottaa pornolehtiensä ja -videoidensa äärellä. Samoin toki muidenkin viitekehysten miehet (ja jotkut naisetkin) saattavat näin tehdä (pilkata yms.), mutta lestadiolaisuus on luonnollisesti itselleni se tutuin ympäristö, jossa sitä olen nähnyt. Toki myös kylillä ei-lestadiolaisissa piireissä, ja koulussa.
Onneksi noita tuollaisia poikia/miehiä ei enää kohtaa. Ainakin hyvin harvoin. Eilen kävelin tanssin jälkeen kotia kohti. Tunsin, miten kehossani oli hyvä olla. "Kaunis!", huusi perääni ulkomaalaistaustainen mies. No, mikäs siinä. Tuossa ei ollut mitään epäkunnioittavaa?
Jooga, tanssi ja musiikki kiinnittävät tähän päivään, hoitavat, rentouttavat, tuovat iloa. Sopivia levähdystaukoja vanhojen muistelun rinnalla.
Tutunoloisa tunteita. Siitä, että kun suoraan sanotaan hulluksi ja että pää on levinnyt ja vielä valehtelijaksi, onkin itsellä ylpeys esitellä itsensä vahvempana kuin pahantekijät ja haukkujat. Täytyy olla vahva selvitäkseen näistä mitä olemme kokeneet. SItä vahvuutta noiden muiden on vaikea kestää. Luulen, että olen terveempi kuin pahantekijä, ja terveempi kuin haukkujat. Käymällä puhumassa asioista ja omalla tavalla sopivalla tavalla toimien (kuka kirjoittaa, kuka tanssii jne) oma mieli ja koko psyyke pysyy selvillä vesillä. Se vaatii rohkeutta. Tuota rohkeutta ei ole haukkujilla eikä pahantekijällä. Siellä on pelkuruus ja raukkuus.En itsekään yhtä ensimmästä mieliala- tai psyykelääkettä ole ottanut tai sairaslomapäivää tämän vuoksi. Poliisin mukaan tekijälle olisi tullut aikoinaan, jos oikeuteen olisin asian laittanut, 8-10 -vuotta vankilaa. Eli ei ihan keveimpiä rikkomuksia. Kyllä uhri kärsii, mutta itsestään ylpeä voi olla kun on selvinnyt. On vahvempi kuin raukat haukkujat ja tekijät. Heillä on pimeys sydämessä ja mielessä. Eli siitäpä voi kukainenkin päätellä kuka se lopulta sairain on.
VastaaPoistaEn silti ajattele, että diagnoosi tai lääkitys olisi heikkouden merkki. Uskon, että joidenkin kohdalla ne saattavat auttaa, vaikka itse en niitä tarvinnut. Olen vain toisinaan kuullut, miten jotkut selittävät NIILLÄ ihmisen käyttäytymistä. "No, sehän on sairas, se käy jossain terapiassakin ja syö lääkkeitä", ikään kuin ne olisivat merkki itsessään siitä, että kyseinen henkilö ei ole uskottava!
VastaaPoistaHei Aija,
VastaaPoistaMinusta tuntuu että kirjoitat aika kriittisesti vanhoillislestadiolaisuuteen liittyvistä asioista. sinulla on toki siihen oikeus, ja kirjoitat toki omien kokemustesi valossa ja niistä käsin. En halua vähätellä kokemuksiasi. Minusta tuntuu esimerkiksi todella surulliselta se, että yhteys perheeseesi ei toimi. Tiedän ja tunnistan vl-liikkeen kollektiivisen traumataakan ja sen ilmentymät, vaikeat ja vaietut asiat, ongelmat. Uskallan tunnistaa ja tunnustaa ja puhuakin niistä. Mutta: ei vanhoillislestadiolainen herätysliike(kään) ole kokonaan paha. Ei myöskään kokonaan hyvä. Kaikkea pahuutta ei kannata projisoida vl-liikkeeseen (yhtä lailla kun vl-liikkeeseen kuuluvan ei kannata projisoida kaikkea pahaa ulkopuolelle, "maailmaan"). Hyvä ja paha on meissä kaikissa, kaikissa ihmisyhteisöissä. Asiat eivät ole koskaan mustavalkoisia. Vl-liikkeen todellisuudessa on ihmisen elämän koko kirjo, kaikki samat ryhmäpsykologiset ilmiöt kuin muissakin ihmisyhteisöissä, pahuutta, alistamista, väärinkäytöksiä. Ja omat erityiset piirteensä ja ongelmansa myöskin (tiedän!). Mutta toisaalta, ainakin yksilötasolla ja varmasti etenevässä määrin yhteisötasollakin: on kykyä vastuuseen, huolenpitoon; lempeyttä, armollisuutta, kantamista. Tiedän että monet vanhoillislestadiolaiset ovat voineet eheytyä esim. lapsuuteen liittyvistä traumaattisista kokemuksista ammattiavun turvin läheistensä tukemana, rakastettuina. Ovat voineet eheytyä siinä missä ovat ja elävät.
Vanhoillislestadiolaisuudessa eletään sellaista aikaa, että tabut, vaietut asiat avautuvat hiljalleen: väsyneiden äitien todellisuus, lasten kaltoinkohtelu jne. Liikkeen yhteydessä elävänä pidän lisääntyvää keskustelua erittäin tervetulleena ja hyvänä asiana. Uskon myös yhteisölliseen eheytymiseen, vaikka siihen on pitkälti matkaa. Pointti tässä viestissä oli siis se, että vanhoillislestadiolainen elämäntodellisuus on varsin moninainen. Sinun kokemuksillasi on oikeus tulla kuulluksi. Hyvää kevättä ja kaikkea hyvää sinun elämääsi!
En minäkään niin ajattele, että diagnoosi tai lääkitys olisi minkään heikkouden merkki. Niitä tarvitaan jos tarvitaan ja hyvä on jos joku niistä apua saa. Ajattelen niin, että todellakin pahantahoiset haluvat leimata meidät hulluiksi ja mikäs heille paremmin sopisi kuin se, että he saisivat perusteluja ja mielestään todisteita sille, että puheemme ja kertomuksemme ei ole uskottavia, jos käyttää lääkkeitä tai jos on joutunut hakemaan apua terveydenhuollon puollelta. Näitä voisivat käyttää lyömäaseina ja vakuutteluina, että kertoja ei käy täysillä, sillä sehän "syö lääkkeitäkin, on tarvinnut hoitoa". Tuon vuoksi olen omalta kohdaltani ylpeä, että yrittäkööt pahantahtoiset minua leimata -pystyn antamaan samalla mitalla takaisin- eikä minua voi noilla asioilla selittää vähemmän tietoiseksi tai tajuavaksi. Eli samaa ajattelen kuten sinäkin, että "niillä" ei voi selittää minua seonneeksi tms.selittää oman mielen mukaiseksi minun puheitani tai käytöstä.
VastaaPoistaKirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaKolmas kommentoija, en mielestäni projisoi kaikkea pahuutta vl-liikkeeseen, jos siihen viittaat viestissäsi. En ole ainoa, joka kirjoittaa "aika kriittisesti", kannattaa esim. tutkia syvällisesti Hakomajaa ja eronneiden/erotettujen tekstejä, joita kyllä löytyy. Viestissäsi ei käy ilmi, onko sinulla kontakteja ns. johtoryhmään vanhoillislestadiolaisuudessa. Uskon itsekin YKSILÖLLISEEN eheytymiseen. Tunnen suuren joukon esimerkiksi entisiä lestadiolaisia tai pedofilian uhreja, jotka ovat mielestäni upeita esimerkkejä tästä. Yhteisöllinen eheytyminen on minusta jo paljon vaikeammin määriteltävissä ja tarkastateltavissa. Vl-liikkeessä esimerkiksi on usean kerroksen viestintää, ja siellä ovat edelleen useilla johtopaikoilla 1970-luvun "pahimmat" hoitomiehet. He ovat myös julkisesti sanoneet, että hoitokokoukissa on toimittu Jumalan armoneuvojen mukaan. Aika toivotonta siis yhteisöllinen toipuminen sitä kautta, ja koska he ovat eniten julkisuutta saava osa (esim. puhujat, puhujainkokoukset, suviseurat), tavallinen riviuskovainen on siinä aika heikoilla. Riviuskovainen jää oman uskonsa varaan, niin kuin kaikkien uskovaisten toki pitäisikin jäädä kaikkialla maailmassa - ei toisen/sääntöjä luovan tahon varaan. Ihmisen elämä on aina ensisijaisesti hänen itsensä määritettävissä, ei yhteisön kautta. Siksi ns. yhteisöllinen toipuminen on käsitteenä ja ilmiönä hankala, sitä kannattaa käyttää varovaisesti. Minun kirjoittamisella ei ole paljon tekemistä sen kanssa, että en ole sukuni kanssa tekemisissä. Ihan näin loppukaneetiksi sinulle, jos yrität vihjailla, että kirjoittamiseni liittyisi pääasiassa siihen, tai huonot kokemukseni. Luepa esimerkiksi Reisjärven opisto ja naurun biologiaa... kokemukseni siellä, esim. rehtorin taholta, ovat paljon huonommat kuin isäni kanssa. Isääni olen lestadiolaisena puhujana kunnioittanut aina, enemmän kuin monia SRK:n nokkamiehiä. Olen pitänyt isääni sillä alueella rehellisenä normiuskovaisena, toisin kuin monia SRK:n miehiä.
PoistaAija, täytyy sanoa, ettei minulla, 30-v naisella ei ole minkäänlaisia kytköksiä srk:een, edes mihinkään johtokuntaan tai vastuutehtävään. En tunne yhtäkään srk:n jäsentä. Olen tavallinen tallaaja, jos niin voi sanoa. Yksilöllinen eheytyminen on keskeisintä, eheä ihminen ei toista traumojaan, hyvä kertautuu jne. Kuitenkin, opin psykoanalyytikko Pirkko Siltalan luennolla, että yhteisölliset taakkasiirtymät voidaan avata, murtaa, ja se tapahtuu vapaassa dialogissa, jossa jokaisella yhteisön jäsenellä on äänensä. Ulkoa ja ylhäältä ohjattu, kontrolloitu keskustelu taas vahvistaa traumaa. Näin vl keskuudessa elävänä olen havainnut, että keskustelu on vapautumassa, sille on parissa vuodessa tullut tilaa historiallisen paljon. Asiassa on paljon haasteita, mutta toivosta en luovu :) En halunnut vihjailla mitään, mutta halusin vain kommentoida (blogisi+kalevan haastattelu aikoinaan), tuoda näkökulmaa siitä, että pahan ohella on hyvääkin: hyviä perheitä, hyviä koteja, riittävän hyviä äitejä, onnellista lapsuutta. Sen ei pidä estää keskustelua ongelmakohdista: äideistä jotka eivät jaksa, lapsista jotka jäävät vaille, alistamisesta jne. Tietäisitpä miten paljon kannan mielessäni huolta, tuskaakin kaikista pienistä, joitka eivät saa tarvitsemaansa esim äidin uupumuksen vuoksi. Mutta on silti tärkeä pitää mielessä ja keskusteluissa mukana kokonaisuus, ettei koko liike tulisi demonisoiduksi. Anteeksi jos olin vihjaileva tai loukkaava. En ajatellut että pitäisit blogiasi sen vuoksi että välit perheeseen eivät toimi. En tarkoittanut vihjata mitään sellaista. Kaikkea hyvää sinulle Aija!
VastaaPoistaHei Aija, aiotko julkaista vastauskommenttini edelliseen kirjoitukseen; sen jossa viittasin psykoanalyytikko Pirkko Siltalan Taakkasiirtymät-luentoon? Vai onkohan kommentti kadonnut matkalla? Joka tapauksessa, en määrity tuollaiseksi rivilestadiolaiseksi mitä tuossa kuvaat, en muutenkaan määrity mielelläni valmiiksi annettuun lokeroon. Jokainen katsoo asioita omasta näkökulmastaan, ja minä kirjoitan omastani käsin, sinä omastasi. Minä kerron, niin kuin koen ja ympärilläni näen. Edelleen kaikkea hyvää sinulle Aija!
VastaaPoistaOlen julkaissut tähän mennessä kaikki tulleet kommentit. Käyn yleensä aamuisin tsekkaamassa kommentit, tai silloin kun olen paikallta tämän toisen profiilini kautta. Nämä olivat hyviä puheenvuoroja aiheesta. Olen muualta saanut palautetta, että tämä olisi henkilökohtaista sotaa, sait ehkäpä siitä osaksesi sinäkin. Perustelit kuitenkin näkemyksiäsi, mitä arvostan. Heitot siitä, miten "epäuskoinen ei yksinkertaisesti voi tajuta" ovat omaa luokkaansa etkä sinä tehnyt sellaista. Ikävä juttu, jos heti kun vähemmän mukavia muistoja avaa niin yritetään sellaista leimaa lyödä ihmiseen. Taakkasiirtymät ovat minullekin hiukan tuttu aihe, eräässä terapiassa asioita lähestyttiin osittain sitä(kin) kautta. Kuitenkin niissäkin mielestäni yksilöllinen toipuminen on avainasemassa.
VastaaPoista:) Olen ihan samoilla linjoilla siitä, että yksilön toipuminen ja eheytyminen on keskeistä jo ihan inhimillisistä syistä. Yhteisön traumataakkaa kannattaa yrittää avata jo siitä syystä, ettei se synnyttäisi väkivaltaa yksilöiden välillä ja sitä kautta lisää traumoja. Yhteisön kollektiivinen trauma voi avautua vain vapaassa dialogissa, jossa kaikilla, erityisesti niillä jotka ovat kärsineet, on ääni. Siltalan luento aiheesta oli todella ajatuksia liikkeelle laittava. Pahoittelen jos loukkasin, jäin miettimään että projisoinko sittenkin itse jotain sinuun, vai hermostuinko vain. Toisaalta avoimelle keskustelulle on tarvetta: se tarkoittaa vaikeiden asioiden esiin nostamista ja herättää monenlaista, torjuntaa ja kieltämistäkin. Valmiuksia avoimempaan keskusteluun alkaa hiljalleen olla, jossain määrin, ja jopa julkisessa puheessa. Toisaalta surettaa, jos keskusteluissa vanhoillislestadiolaisia leimataan aiheetta, heistä tehdään "epäihmisiä" joista voi puhua yleistäen ja ilkeästi. Siksi itse yleensä samaan hengenvetoon haluan tasapainottaa keskustelua, kun vaikeat asiat ovat esillä. Kannatan avoimuutta, rehellisyyttä, nöyryyttä epäkohtien suhteen. Ajattelen että myös yhteisölliseen itsekritiikkiin olisi kyettävä. Oikeutta ja totuutta tulee etsiä, sen eteen on ponnisteltava. Toivoa oikeudenmukaisemmasta on pidettävä yllä :) haluan todeta vielä, että en ole "kirkkouskovainen" vaan tosiaan ihan tavallinen vl. Ajatteleva, havainnoiva, keskusteleva. Kyllä nämä teemat ovat olleet jo parin vuoden ajan keskusteluissa ystävien kanssa esillä. Laajempi, yhteisön tasolla käytävä keskustelu yhteisön kipupisteistä on hieman avautunut, hyvä niin :)
VastaaPoistaJa täytyy todeta myös se, että uskon ihmisten yhteyteen yli kaikkien "rajojen". Lopulta olemme kaikki pohjimmiltamme samankaltaisia, tarvitsemme välittämistä, rakkautta, huolenpitoa. Ylitse uskonnollisten tai muiden rajojen voi syntyä kohtaamista ja välittämistä. Kaikkea ei tarvitse voida jakaa, mutta silti voi arvostaa toista. Raja-aitoja, epäsopua on maailmassa ihan tarpeeksi. Hyökkäävä tyyli ei koskaan ole korrekti, vaikka siihen itsekin välillä sortuu.
VastaaPoistaJoskus ironia, sarkasmi ja jopa humoristinen lähestymistapa ovat paikallaan. Sellaista turhaa asiallisuutta on maailmassa aivan tarpeeksi noissa luentosaleissakin.
VastaaPoistaTerapeuttisissa teksteissä myöskin hyökkäävyys on joskus erittäin toimiva tapa kirjoittaa. Vihalla revittely on joskus paras vaihtoehto.
Ajatellaanpa vaikka SRK:n saarnoja. Niissähän on paljon ei-rakentavaakin puhetta (mielestäni). Minulla on pitkä kokemus seurapenkissä istumisesta ja isäni on maallikkosaarnaaja. Opistosta on myös kokemusta, kun rehtori jylisi vihassa, että eräs toisen omaisuutta hajottanut ihminen "löytää itsensä helvetistä, jos ei tule ja tunnusta tekoaan".
Eli ei suinkaan hyökkäävä tapa suhtautua asioihin ole lestadiolaisuuden ulkopuolelta yksistään tuleva.
Monet meistä muistavat nekin karismaattiset puhujat, joiden puheissa vilisi perkelettä ja synnillä pelottelua. Nykyään on näitä sivistyneitä puhujia, jotka puhuvat nätisti ja rauhallisesti. Kuitenkin siellä taustalla on se ydinopetus, joka minun kokemusmaailmassa on rikkova - ei rakentava. Se, että "vain me" -oppi pelastaa. Pahimmillaan lestadiolaisuus itsessään luo raja-aitoja ja epäsopuja ankaralla opillaan. Parhaimmillaan se varmaankin tuo ihmiselle lohtua ja rauhaa, siis sisäpuolella olevalle.
Minusta tuossa Vuokko Ilolan bloggauksessa "Me naiset - tyylikkäästi uskossa" on erittäin hyvä kohta lopussa:
"Mutta yksi sammakko sieltä löytyi.
"Uskon ja yhteisön jättävät kokevat usein suurta onnettomuutta, ahdistusta ja juurettomuutta."
Päinvastoin arvon naiset. Suurin osa vl-liikkeen jättäneistä tuntee suurta vapauden riemua ja iloa, olo on kuin taivaanlinnulla, joka vapaana liitelee sinisellä taivaalla ilman kahleita. Ahdistusta tuovat lähinnä vl-ystävien ikävät, jopa piikikkäät sanat ja puhuttelut joka käänteessä ja väänteessä. Mitä vähempi on tekemisissä vl-liikkeen jäsenten kanssa, sen vapaampi on hengittää!"
Näin olen kokenut itsekin. :)
Ilolan bloggaus vielä kokonaisena linkkinä: http://www.kotimaa24.fi/me-naiset-tyylikkaeaesti-uskossa/
VastaaPoistaKun olen tässä keskustellut ilmeisen fiksun vl-naisen kanssa, saankohan tilaisuuden saada erääseen kysymykseeni vastauksen?
Et siis tunne srk:n miehiä eikä sinulla ole kytköksiä puhujiin? Itsehän olen lapsuuteni seurat viettänyt pääasiassa sakasteissa ja puhujainhuoneissa ja nähnyt läheltä sen(kin) maailman. Jossain tuolla kirjoitan siitä, miten ihmettelin lapsena sitä, miksi saimme useaa eri kakkulajia ja limsaa, kun normikeittiön puolella oli tylsää leetaa viipaloituna ja laimeaa punaista mehua.
Tajusin varhain, että vaikka sanottiin, että kaikki työ on yhtä arvokasta, jotkut jumalan valtakunnan työntekijät saivat erityiskohtelua. Oliko heidän työnsä siis arvokkaampaa? Miksi puhujat ja papit eivät voineet mennä seuraväen pariin?
Et tunne henkilökohtaisesti yhteisön johtotason toimintaa ja periaatteita, jossa olet mukana? Otatko heidän tarjoaman opin totuutena vastaan? Vai oletko heitä, joilla on se oma näkemys, jota he hiljaisesti omassa rauhassaan vaalivat?
Olet fiksu oppinut nainen? Miten voit sallia joidenkin vanhojen tai nuorempienkin miesten määrittävän tapaasi uskoa? Sillä sieltähän se oppi pääasiassa kuitenkin tulee? Sinulla toki (varmaankin) on suku ja ystävät suurimmaksi osaksi siinä porukassa, tiedän ihan kokemuksesta, että ne saattavat sitoa tiukasti yhteisöön. Olin itse jo 29-vuotias, kun verbaalisesti erosin. Aika kauan meni siihen, etenkin kun olin jo alle kouluikäisenä päättänyt, että en halua jäädä sinne.
Pidän tuota virallisen irtautumisen rajapyykkiä elämäni parhaimpana asiana.
En kiellä aggression tärkeyttä ihmisen eheytymisessä ja täydeksi omaksi itseksi kasvamisessa, viha on tärkeä ja tarpeellinen tunne.
VastaaPoistaLähinnä viittasin siihen, että kerroit saaneesi epäasiallista palautetta. Minä kannatan kohteliaisuutta ja ystävällisyyttä kanssapuheissa. Kannatan rakentavaa puhetta. Ja tosiaan, voin kokea yhteyttä ja ymmärrystä erilaisten ihmisten kanssa riippumatta ideologioista tai katsomuksista. Vaikka en heidän käsityksiään jakaisikaan. Minua ei esimerkiksi vaivaa, jos muslimitaustainen henkilö ei pidä minua oikeauskoisena. Suvaitsevaisuus punnitaan juuri siinä, miten suhtautuu toisinajattelevaan.
Hei Aija, en koe tarpeelliseksi avata tarkemmin itseäni tässä, mutta kerron kun kysyt: uskoni on sydämen uskoa, ylösnousemususkoa, jonka toteuttamisen tapaa eivät "vanhat miehet" määrittele. Usko on puhtaasti lahja, ei valittu tai määritelty "tapa uskoa", ja se on tullut ruokituksi vanhoillislestadiolaisten seuroissa. Jumalan rauha sisimmässä pitää tässä seurakuntayhteydessä, sisin tunnistaa sisaret ja veljet Kristuksessa. Eli minun kohdallani syy olla liikkeessä mukana ei liity sukulaisuus/ihmissuhteisiin. Suurin osa, elleivät kaikki tuntemistani vl-naisista ovat fiksuja naisia, jotka ovat "mukana" samasta syystä. En tunne henk.koht. yhtään puhujaa, tai ehkä etäisesti yhden. Minua ei vaivaa kertomasi asia siitä, että puhujilla on parempaa pullaa sakastissa :) Meillä naistenilloissa pöytä notkuu kakkuja, jos sallit heiton :) Sosiologinen ulottuvuus on toinen asia. En ole suuri ry-aktiivi, osallistun kyllä talkootyöhön. Hengellinen anti on tässä minulle se tärkein. Vielä tähän loppuun kommenttina aik.teksteihisi, että vl-ihmiset sortuvat vääryyksiin ja synteihin siinä missä kaikki muutkin. Evankeliumi rohkaisee kääntymään pois synnistä ja tekemään hyvää, tässä ei vain aina onnistu. Sitä on ihmisyys.
VastaaPoistaEhkä vl-liikekin pikku hiljaa muuttuu, kun ne vanhat miehet kuolee sieltä johtopaikoilta määrittelemästä. ;) Ehkä teidän kaltaiset fiksut naiset valtaavat jopa saarnastuolit! Sillä miehethän sen ovat meille kertoneet, että nainen vaietkoon (nainen ei saa saarnata). Muistakaamme Lapin Maria, joka piti puheita. Myös vl-kristillisyyden alkuaikoina naisilla on ollut aktiivsempi asema. Itse henkilökohtaisesti en voisi kuulua ryhmään, jossa niin paljon ohjeistusta tulee miesten taholta. Tiedän monia entisiä lestadiolaisia, jotka sanovat, että heidän omakohtainen uskonsa ei ole kadonnut mihinkään irtautumisen myötä - se on vain vahvistunut. Itse en kuulu kirkkoon, mutta taas arvostan/tutkin samanismia. Tunnen sisälläni vahvaa kiinnostusta myös pakanauskontoihin, huvikseni niitäkin tutkin. Ehkä minä en sitten vain saanut - jumalten armostako? ;) - sitä "oikella tavalla" uskomisen lahjaa syntymälahjana. Kivaa, että teillä riittää kakkua naistenilloissa. :)
VastaaPoistaTäytyy lisätä, että kunnioitan ja arvostan kyllä iäkkäitä ja vähemmän iäkkäitä (siis kaikkia nuhteettomia) puhujia, toivon heille siunausta ja johdatusta ja voimia vaativassa tehtävässään. Pointtini oli, ettei uskomisen tapa määrity jotenkin ulkoapäin pakottamalla vaan usko on Jumalan lahja ja työ. Itse en näe virkakysymystä tasa-arvokysymyksenä, olen siinä mielessä konservatiivi. Miellän muutenkin olevani varsin perinteikäs ja "vanhanaikainen" vanhoillislestadiolainen kristitty. En usko, että vanhoillislestadiolaisuudessa hyväksytään naispappeutta/puhujuutta. Minua tämä ei häiritse. Naisille soisin muuten tulevan entistä enemmän tilaa erilaisissa vastuutehtävissä ja keskustelussa, johtotehtävissä. Naisilla on herkkyyttä ja viisautta, ja omissa kokoontumisissaan ja osallistumalla yhteisiinkin keskusteluihin he tuovat näkemyksiään esiin. Oma havaintoni on, että vl-perheissä puolisoiden välinen tasa-arvo useimmiten toteutuu hyvin, voi olla jopa niin, että vl-miehet ovat keskivertoa sitoutuneempia/osallistuvampia perheestä huolehtimiseen.
VastaaPoistaAnsaitsemattomasta armosta saan uskoa, miksi sitten joku ei? Se on kysymys vailla vastausta. Minun sydämeni rukous on, että mahdollisimman moni saisi tämän lahjan itselleen.
Jos yhtään lohduttaa (tai no, en usko, että tarvitset sitä lohtua), niin kuitenkin harva tässä maailmankaikkeudessa toivoo tuota "lahjaa" itselleen. Meitä on niin paljon, jotka olemme onnellisia niine toisine lahjoinemme, joita olemme luojaltamme (tai elämältä) saaneet. Vapaus, rakkaus, ilo, toivo, usko... luettelo on pitkä, kaiken sen olen omalta luojaltani saanut. Ja olen saanut ne siksi, koska rakkauden periaatteen mukaan ANSAITSEN ne. Jokainen tälle pallolle syntyvä lapsi ansaitsee jo ihan syntymälahjana kaiken sen hyvän, mitä elämä voi antaa. Valitettavasti ihminen onnistuu usein sössimään asioita niin, että lahjoja menee hukkaan, pieniä turmellaan. Naispappeudesta... minulle on oikeastaan sama, hyväksyykö lestadioalisuus sen, kuin myös sama, saako musliminaiset jossainpäin maailmaa käyttää huntua tai olla käyttämättä. Toivoisin, että kaikkia pieniä lapsia kaikkialla maailmassa rohkaistaisiin rauhaan ja rakkauteen. Niin laajaan ja kattavaan, että se ei erittelisi ihonvärin tai uskonnon mukaan. Ehkä jonain päivänä on sellainen maailma, jossa ei ole uskontoja enää ollenkaan? Se on minun toiveajatteluani. Siitä puheen ollen, itselleni tärkeä biisi: http://www.youtube.com/watch?v=RwUGSYDKUxU
VastaaPoistaOlen samaa mieltä, että jokainen pieni tähän maailmaan syntyvä ihminen ansaitsee kaiken hyvän, paljon rakkautta, ainakin riittävästi rakkautta. Rakkaus on suorastaan lapsen elinehto! On traagista, miten niin moni vanhempi/aikuinen tämän päivän yhteiskunnassa/maailmassa on kyvytön rakastamaan tai suorastaan rikkoo omalla toiminnallaan. Pieniä ihmisenalkuja tulisi suojella kaikin keinoin, lapsen hyvä ja lapsen etu pitäisi olla kaikessa ajattelussa ja toiminnassa etusijalla. Maailma on kuitenkin kurjalla tavalla epätäydellinen paikka...
VastaaPoistaMinun osaltani keskustelut täällä jäävät tähän, velvollisuudet kutsuvat:) Hyvin harvoin osallistun anonyymina keskusteluun, nyt tuli tehtyä näin pitkästä aikaa. Yhteyttä on tärkeä pyrkiä rakentamaan. Tämä nettikirjoittelu ei ole leipälajini, huomaan että tässä on omat haasteensa. :) Mutta, toivotan kaikkea hyvää elämääsi!
Eikö aikuinenkin voisi saada ansaittuna armosta uskonsa? Sisäinen lapsi meissä jokaisessa. Joo, tunnen kyllä tuon uskonnollisen kielen sisältäpäin minäkin. Haluaisin joskus pitää ns. seurapuheen videokameran edessä, teen sen ehkä jonain päivänä. Väitän, että osaan pitää aivain oikeanlaisen Kaanaan kielisen puheen. No, leikki leikkinä. Blogikirjoittelu on minulle melkoisen uutta, tämä blogi on hädin tuskin 2kk vanha. Se on avattu reilusti yli 16 000 kertaa kuitenkin jo, mikä tuntuu ihan hyvältä itsestäni. Toivon, että mahdollisimman moni uskaltaisi kertoa kokemuksistaan omalla nimellään. Joskin ymmärrän, että kun kyseessä on esim. seksuaalinen väkivalta, se voi olla hyvin vaikeaa. Kiitos sinullekin keskustelusta ja hyvää jatkoa, ken lienee oletkaan anonyymi kommentoija.
VastaaPoistaKyllä on kummaa näin ei vl-uskovaisena lukea tuota, että sanotaan vl:ien yhtälailla muiden lailla sortuvan pahaan ja syntiin ja sitten kuitenkin vl:t kuvittelevat olevansa ainuita, jotka taivaspaikan saa. Johtuuko se siitä että epäviralliset tahot antavat syntejä anteeksi ja sitten siinä kuvitelmassa porskutellaan. Kaikkea sitä voidaankin itselle uskotella. Tietenkin vielä se lisäksi, että muutama vanha äijä saa asemaa ja valtaa päästyään lahkossa tuohon tehtävään.
VastaaPoista