Reisjärven opisto ja naurun biologiaa

Olin Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistyksen ylläpitämässä ns. kristillisessä kansanopistossa 90-luvun puolessa välissä. Tässä bloggauksessa esiintyvät jutut ovat kokemustani sieltä. En tiedä oikeastaan, miksi halusin opistoon? Halusin pois kotoa ja tunsin itseni hyvin yksinäiseksi. Isosiskoni oli ollut ennen minua opistossa ja kuvittelin, että saisin opistosta ystäviä.

Sainkin. Pari.

Opistossa oli hyvin outo ilmapiiri. Viedään iso määrä 16-vuotiaita samaan paikkaan, plus sitten me hiukan vanhemmat kansainvälisyyslinjan opiskelijat. Olin siis kansainvälisyyslinjalla, johon tulivat lestadiolaiset Kanadasta ja Yhdysvalloista. Linjallani oli myös virolaisia ja venäläinen. Yritetään sitten sille porukalle opettaa suurta jumalan sanaa hormonien hyrrätessä.

Jätin iltalukion kesken toisen vuoden jälkeen ja menin opistoon. Opiskelin siellä kasvatustieteen approbatur -opinnot. Muuta varsinasta hyötyä opistosta ei ollut. Enhän ollut kovin sosiaalinen ja olin aina kokenut lestadiolaispiireissä vahvaa ulkopuolisuutta. Minulla ei ollut ns. kaveripiiriä, jonka kanssa hengailin. No, ystävällisenä luonteena löysin kyllä seuraa opistossa. Luulen, että minusta ihan tykättiin, ehkä moni piti minua outonakin, hiukan kummallisena sivustaseuraajana? En tiedä. Eräässä palautteessa, jossa piti nimettömänä antaa palautetta toisista, joku oli kirjoittanut vihkooni: "hän on kuin satuolento, kuin enkeli, joka on tullut maanpäälle". Siellä se komeili muiden ehkä jopa laimeiden "ihan kiva", "nätti", "kiltti", "hiljainen", "hauska" adjektiivien keskellä.

Mitä helvettiä?
Ilmeisesti tuo ei ollut pilkkaa ja jos olikin, silti olin hetken aikaa pyörällä päästäni moisesta luonnehdinnasta. En saanut tietää, kuka sen siihen kirjoitti.

Kiltti enkeli. Aina siloittelemassa tietä ja lohduttelemassa. Aina puolustamassa sitä, jota kiusataan. Tyttö, joka meni juttelemaan kehitysvammaisten kanssa (heillä oma linjansa) ja kohteli heitä kuin ihmisiä. Tyttö, joka ei halunnut kiusata ketään.

Tyttö, joka vihasi pakollisia hartaushetkiä. Tyttö, joka ei tykännyt rehtorista. Rehtori seisoi pimeässä syysyössä piilossa, kun puhuimme tyttöjen kanssa. Yhtäkkiä hän hyökkäsi esiin ja säikähdimme. "Böööö!" Se oil varmaan hauskaa, se oli varmaan sitä Huumoria, johon tämä tosikko ei päässyt sisälle. Rehtorista myös kulki huhuja. Kurinpalautuskokous, kun jonkun tavara oli viety tai hajotettu, yhteisessa hartaushetkessä. "Tuo se takaisin, tai helvetistä itsesi löydät!!!" Aika voimallista puhetta nuorille tuleville Jumalan valtakunnan päättäjille. Tätä helvettipuhetta kuulin kyllä itsekin.

Kuten lukiossa myös opistossa osasin lintsata paljon. Myöhästelin aamuhartauksista, jätin sessioita väliin. Lenkkeilin paljon niissä Reisjärven paikoin tylsissä maisemissa. Järvi oli kiva kiertää. Vihainen koirakin siellä tuli joskus vastaan. Koira, joka seurasi ja pysähtyi, kun minä ja lenkkikaveri pysähdyimme. En pelännyt, mutta kaverini pelkäsi kovasti.

Heti opiston alussa eräs keittiöhenkilökuntaan kuuluva jo vanhempi sinkkunainen kysyi minulta olenko isosiskoni pikkusisko, tuon niin ihmeellisen isosiskon, joka oli edellisenä vuonna siellä. Myönsin. Näin tuon naisen silmistä, että hän nopeaa päätti, että olen mitätön verrattuna isosiskooni. "Ei huomionarvoinen" luki isoilla kirjaimilla ajatuskuplassa hänen päänsä päällä. Se sopi minulle. Olin tottunut varjoihin. Varjoista näkee selvemmin kuin estradilla seisten. Siskoni seisoi opistossa paljon estradeilla. Varmaan nykyisessä elämässään hän seisoo edelleen.

Opiston henkilökuntaa seuratessa eteeni piirtyi erittäin mielenkiintoisia kuvia ihmisistä. Oli paljon sinkkunaista opettamassa. Nämä sinkkunaiset rakastivat nuoria komeita kurssikavereitani. Kun aamulla tulimme yhtäaikaa ruokasaliin vaikkapa komean jenkkipojan kanssa, katseet lipuivat lävitseni kuin olisin ollut ilmaa, mutta komea jenkkipoika sai prinssin kohtelun.

Toki. Pojat tuntuvat olevan arvokkaampia lestadiolaiskulttuurissa. Ovathan he tulevia puhujia ja pappeja, kermaa. Päättäjiä, rulettajia.

Pikku tyttönä pääsin lukuisiin sakasteihin maallikkosaarnaaja-isän mukana. Ympäri Pohjois-Suomen kiersimme eri rauhanyhdistyksillä. Saimme usein hysteeriä naurukohtauksia siskoni kanssa mukana ollessa. Se oli kaiketikin jonkinlaista jännityksen purkautumista. Istuimme ja hihitimme, hytkyimme seurapenkissä. Nipistelimme toisiamme, jotta lopettaisimme. Päätimme ajatella jotain todella surullista, että emme ääneen hirnuisi.

Samaa olen nähnyt lukemattomilla rauhanyhdistyksillä ympäri Suomen. Naurajat ovat yleensä naisia. Helsingissä oli kyllä yksi vakionaisporukka, joka yleensä alkoi hytkyä saarnan aikana. Se oli jännää katseltavaa, kuin dominopeli. Yksi ja kaksi alkaa nauraa jollekin hauskalle, sipisevät siinä saarnan aikana. Aina seuraava vieressä oleva alkaa hihittää ja hihitys laajenee koko penkkiriviin, pysähtyy siihen, missä on sen porukan raja seuraavaan, siihen kuulumattomaan ihmiseen.

Tällainen nauru lapsena pelasti minut usein. Se rentoutti ja kevensi tunnelmaa. Usein jäin takariviin, jotta nauru ei herättäisi liiaksi huomiota. Opistossakin muistaakseni nauratti toisinaan, mutta ei enää niin usein kuin lapsena.

Puhujien ja johtokunnan jäsenten huoneeseen pääsi pikku tyttö isänsä mukana. Siellä sai parempaa pullaa ja kakkua, usein myös limsaa. Kävin uteliaisuutta tarkastamassa seuraväen puolen tarjoilut. Siellä saattoi olla tavallista leetaa viipaloituna ja punaista (kaupan) laimeaa mehua, ja kahvia, teetä. Puhujain huoneessa oli kakkua, usein useaa eri sorttia ja limsaa.

Ärsytti, mutta samalla oli ylemmyydentunne. Sellaistakin oppi omassa lapsuudessa. Saattoi meillä olla kesken jäänyt talo, pikkuveljen kuoleman jälkeen. Moni lestadiolaisperheen lapsi Tupoksessa pilkkasi minuakin. Kuulin puhuttavan isästäni, että hän on rakennusinsinööri, mutta asuu Tupoksen pahimmassa rötiskössä. Eräs kympin tyttö, "hyvän" lestadiolaisperheen tyttö meillä käydessään alkoi puhua minulle siitä, miten häntä hävettää heidän keittiö ja on vaatinut äitiään tekemään siellä remonttia. Meillä oli tuolloin räikeän oranssit keittiökaapin ovet, ja yksi renksotti melkein irti paikaltaan.

Oliko kilttiä sanoa noin? Ehkä se oli hänen kömpelö yritys sanoa jotain kivaa.

No, mutta se ylemmyydentunne. Minun isä oli puhuja, hänen ei. Minä sain parempaa pullaa ja kakkua seuroissa usein. Kaikkea sitä lapsi ajatteleekin.

Opistossa aiheutti hervottomia naurukohtauksia eräs opettaja, joka neuvoi tytöille, miten banaanilla voi pitää hauskaa itsensä kanssa. Se oli tyrmäävää, kun aina oli kuullut siitä, miten itsetyydytys on syntiä. Märillä hiuksilla ei olisi saanut tytöt myöskään mennä poikien eteen, koska se kiihottaisi poikia seksuaalisesti. Mutta banaanilla olisi saanut leikkiä, jestas sentään! Tämähän oli uutta ja tyrmäävää.

Minua banaanileikit eivät tuossa vaiheessa kiinnostaneet enää. Mustaan huumoriini kuului, että olin lapsena käynyt läpi jo pornotähteyden, seksillä ei ollut enää niin suurta merkitystä elämässäni. Olen pohtinut paljon jälkeenpäin, tiesikö rehtori ja opiston johtokunta, että heillä oli tällainen kukkanen opettajistossaan. Olen melko varma, että he tiesivät. Ehkä opettajan tarkoitus oli sitten opettaa, että on erilaisia ihmisiä?

Silti, jos tätä lukee joku vanhoillislestadiolainen vanhempi, joka ehkä suunnittelee lapselleen opistovuotta "uskoa vahvistavana" kokemuksena, kannattaa ehkä harkita toisenkin kerran. Minun opistokavereista moni on saanut armon päästä pois yhdestä ainoasta jumalan valtakunnasta suuremman ja kaikkivoivamman Jumalan valtakuntaan.

Kirja ei liity aiheeseen, mutta siitä sai näppärän aasinsillan seurapenkissä nauramiseen.