lauantai 15. maaliskuuta 2014

Voimalauluilta

Voimalauluja, itkuvirsiä. Hiljaista voimaa, iloa. Tanssin riemua. Suklaapiirakkaa ja paistettua silakkaa. Irti päästämistä, yhä uudeelleen.

Värttinän musiikkia! http://www.youtube.com/watch?v=dCl33Xnlpgc, http://www.youtube.com/watch?v=FqLnfpYmpds, http://www.youtube.com/watch?v=64rzFXHJYGE, muutamia suosikkejani.

Tämä musiikki hoitaa mieltäni ja kehoani, antaa poljentoa, suoristaa ryhtiä, liikuttaa raajojani. Unelmoin, ja ajattelen hyvää ja kaunista.


keskiviikko 5. maaliskuuta 2014

Syväekologia

Mielenkiintoista juttua syväekologiasta ja ns. rationalistisesta mystiikasta... "Näiden näkemysten mukaan agnostiset tai ateistiset, tieteellisesti suuntautuneet ihmiset pystyvät täyttämään pyhän kokemuksen tarpeen, ja se tapahtuu juuri luonnossa. Eli toisin sanoen kaiken organisoidun uskonnollisuuden jälkeen olemme kenties palaamssa alkujuurillemme, eli luonnon ja sen voimien palvontaan."

Hmm! Taisin juuri löytää jonkinlaisen määritelmän omalle maailmankatsomukselleni. Tosin täytyy sanoa, että tässäkään en varmaan ole kovin pedantti - en voisi ollakaan - koska opiskelen aihetta koko ajan. Teen koko ajan asioita, jotka turhaan kuormittavat luontoa. Kaikkea en tiedä, mutta osan kyllä. Ja, kyllä, tieto lisää tuskaa.

http://areena.yle.fi/radio/2170712

Erittäin mielenkiintoinen ohjelma.

Syväekologia on maailmankatsomus, joka korostaa ihmisen yhteenkuuluvuutta luonnon kanssa, ja vastustaa turhaa kulutusta. Näkemyksessä ihmisellä ei myöskään ole oikeutta tyydyttää omia tarpeitaan muiden lajien kustannuksella. Siinä pyritään harmoniseen rinnakkaiseloon luonnon kanssa.

Ihan pienet asiat, kuten tupakannatsan tai oluttölkin heittäminen luontoon saa minut paheksumaan kanssakulkijaa. Muovivaippojen käyttäminen. Toisaalta tiedän, että itselläni on omat heikot kohtani. Esim. vaihdan mielelläni koko pyöränkumen, jos siinä on reikä, kun voisin säästää luontoa ja paikata sen reiän. Opettelemista tässä koko ajan näiden aiheiden kanssa.

Lapsesta asti olen kerännyt roskia luonnosta. Siksi tuntuu aina hyvin oudolta, kun näen aikuisen heittävän jotain luontoon. Suviseuroissa ei voinut muuta kuin ihmetellä sitä valtavaa roskien määrää, mikä suviseurakentälle kertyi maahan. Usein aamuvarhaisin olin tikkuineni keräämässä niitä, ja keskuskenttä oli jokaikinen aamu kirjavana siitä roskien määrästä. Ovatko roskittajat lapsia? Opettavatko vanhemmat lapsilleen enää tänä päivänä, että roskia ei pitäisi heittää luontoon?

Suviseurat ovat muutenkin tapahtumana - olkoonkin, että tuovat rahaa kyseisille paikkakunnille - luontoa äärimmäisen kuormittava tapahtuma. Surullista. Kävin 2009 suviseuroissa Oripäässä muutaman tunnin vierailijana. Silloinen poikakaverini koki tilaisuuden niin tylsänä, että halusi lähteä mieluummin frisbeegolfaamaan. Ehdin käydä lähellä olevassa kampaamossa, jossa kuulin omistajalta, että suviseuroja varten oli raivattu suosittu ulkoilualue.

"Pilattu, täysin. Oli "oikeat" tyypit päättämässä." Kiukkuinen kommentti eräältä paikalla olleelta ihmiseltä. Olin varmaan siihen saakka ollut hyvin naiivi, kun en ollut tullut ajatelleeksi, että suviseuroja varten saatetaan jopa tuhota paikallisten ulkoilualueita.

Viiden päivän takia? Hyvin, hyvin surullista. Nyt harmittaa, kun en koskaan kuvannut niitä aamun roskamääriä. Jos joskus vielä vierailen - epätodennäköistä - suviseuroissa, kuvaan tällaisia kohtia siellä. Tai ehkäpä lähden ihan kuvausmatkalle kyseisiin seuroihin? Mediassa ja nettisivuilla ei juurikaan näe kuin kauniita ja siloiteltuja kuvia.

sunnuntai 2. maaliskuuta 2014

Kaunis, puhutteleva elokuva



Katsoin toistamiseen vai liekö jo kolmatta kertaa yhden elokuvan, joka on kuin kaunis laulu elämästä. Suosittelen. En lähde sitä analysoimaan, mutta linkitän loppuun arvostelun siitä. Ei kannata lukea arvostelua, jos aikoo katsoa elokuvan - näin säilyy yllätyksellisyys.

Kerron elokuvasta sen verran, että sen buddhalaismaailma kiehtoo toisenlaiseen uskonnolliseen kuvastoon, sanastoon ja maailmaan tottunutta. Jäin pohtimaan kärsimystä, elämää ja oppimista yleensä. Tietynlaisissa piireissä olen paljon kohdannut ajatusta, että me itse valitsemme sen, miten suhtaudumme asioihin. Ja että voisimme vapaasti valita hyväksynnän, rauhan, rakkauden jne.

Ehkäpä näin, mutta itse uskon siihen, että elämässä usein sattuu kipeästi ja ne asiat täytyy vain kohdata, jollain tavalla, ennemmin tai myöhemmin. On lukuisia tapoja huijata itseään, että kaikki olisi hyvin. Voi käydä vuosia meditoimassa jossakin, hymyillä ja toistaa erilaisia mantroja ja uskomuksia: "minulla on kaikki hyvin, minulla on kaikki hyvin, minulla on kaikki hyvin...". Voi naputella EFT:tä ja toistaa "valitsen rakkauden, valitsen rakkauden...", vaikka sielu repeilisi. Voi nieleskellä kyyneleitä, pakkeloida haavoja ja ripustaa kasvoilleen hymynaamion.

Ah, niin tuttua. Nähtyä. Koettua.

Voi toistaa yhä uudelleen ahdistuksen hetkellä "Jeesuksen nimessä ja veressä", ottaa masennuslääkkeen ja käydä viikonloppuna päivystyksessä puhumassa taas siitä, miten helvetti pelottaa.
Pakkelia löytyy joka lähtöön.

Elokuvan juonesta paljastus. Vanhempi munkki maalaa kissanhännällä merkkejä puuhun ja kehottaa nuorempaa munkkia veistämään mustat kohdat valkoisiksi, jotta voisi samalla veistää vihaa sydämestään. Sen tehtyään nuorempi nukahtaa uupumuksesta, koko yön veistettyään, ja vanhempi plus pari mukana seurannutta maalaavat veistetyt kohdat kaunein värein.

Minulle tämä kirjoittaminen on samaa. Veistän ja maalaan.

Suosittelen tätä elokuvaa.

http://www.elitisti.net/arvostelu/2005/11/000880/spring_summer_fall_winter_and_spring_2003_viisi_vuodenaikaa.html