Voimalauluilta

Voimalauluja, itkuvirsiä. Hiljaista voimaa, iloa. Tanssin riemua. Suklaapiirakkaa ja paistettua silakkaa. Irti päästämistä, yhä uudeelleen.

Värttinän musiikkia! http://www.youtube.com/watch?v=dCl33Xnlpgc, http://www.youtube.com/watch?v=FqLnfpYmpds, http://www.youtube.com/watch?v=64rzFXHJYGE, muutamia suosikkejani.

Tämä musiikki hoitaa mieltäni ja kehoani, antaa poljentoa, suoristaa ryhtiä, liikuttaa raajojani. Unelmoin, ja ajattelen hyvää ja kaunista.

Syväekologia

Mielenkiintoista juttua syväekologiasta ja ns. rationalistisesta mystiikasta... "Näiden näkemysten mukaan agnostiset tai ateistiset, tieteellisesti suuntautuneet ihmiset pystyvät täyttämään pyhän kokemuksen tarpeen, ja se tapahtuu juuri luonnossa. Eli toisin sanoen kaiken organisoidun uskonnollisuuden jälkeen olemme kenties palaamssa alkujuurillemme, eli luonnon ja sen voimien palvontaan."

Hmm! Taisin juuri löytää jonkinlaisen määritelmän omalle maailmankatsomukselleni. Tosin täytyy sanoa, että tässäkään en varmaan ole kovin pedantti - en voisi ollakaan - koska opiskelen aihetta koko ajan. Teen koko ajan asioita, jotka turhaan kuormittavat luontoa. Kaikkea en tiedä, mutta osan kyllä. Ja, kyllä, tieto lisää tuskaa.

http://areena.yle.fi/radio/2170712

Erittäin mielenkiintoinen ohjelma.

Syväekologia on maailmankatsomus, joka korostaa ihmisen yhteenkuuluvuutta luonnon kanssa, ja vastustaa turhaa kulutusta. Näkemyksessä ihmisellä ei myöskään ole oikeutta tyydyttää omia tarpeitaan muiden lajien kustannuksella. Siinä pyritään harmoniseen rinnakkaiseloon luonnon kanssa.

Ihan pienet asiat, kuten tupakannatsan tai oluttölkin heittäminen luontoon saa minut paheksumaan kanssakulkijaa. Muovivaippojen käyttäminen. Toisaalta tiedän, että itselläni on omat heikot kohtani. Esim. vaihdan mielelläni koko pyöränkumen, jos siinä on reikä, kun voisin säästää luontoa ja paikata sen reiän. Opettelemista tässä koko ajan näiden aiheiden kanssa.

Lapsesta asti olen kerännyt roskia luonnosta. Siksi tuntuu aina hyvin oudolta, kun näen aikuisen heittävän jotain luontoon. Suviseuroissa ei voinut muuta kuin ihmetellä sitä valtavaa roskien määrää, mikä suviseurakentälle kertyi maahan. Usein aamuvarhaisin olin tikkuineni keräämässä niitä, ja keskuskenttä oli jokaikinen aamu kirjavana siitä roskien määrästä. Ovatko roskittajat lapsia? Opettavatko vanhemmat lapsilleen enää tänä päivänä, että roskia ei pitäisi heittää luontoon?

Suviseurat ovat muutenkin tapahtumana - olkoonkin, että tuovat rahaa kyseisille paikkakunnille - luontoa äärimmäisen kuormittava tapahtuma. Surullista. Kävin 2009 suviseuroissa Oripäässä muutaman tunnin vierailijana. Silloinen poikakaverini koki tilaisuuden niin tylsänä, että halusi lähteä mieluummin frisbeegolfaamaan. Ehdin käydä lähellä olevassa kampaamossa, jossa kuulin omistajalta, että suviseuroja varten oli raivattu suosittu ulkoilualue.

"Pilattu, täysin. Oli "oikeat" tyypit päättämässä." Kiukkuinen kommentti eräältä paikalla olleelta ihmiseltä. Olin varmaan siihen saakka ollut hyvin naiivi, kun en ollut tullut ajatelleeksi, että suviseuroja varten saatetaan jopa tuhota paikallisten ulkoilualueita.

Viiden päivän takia? Hyvin, hyvin surullista. Nyt harmittaa, kun en koskaan kuvannut niitä aamun roskamääriä. Jos joskus vielä vierailen - epätodennäköistä - suviseuroissa, kuvaan tällaisia kohtia siellä. Tai ehkäpä lähden ihan kuvausmatkalle kyseisiin seuroihin? Mediassa ja nettisivuilla ei juurikaan näe kuin kauniita ja siloiteltuja kuvia.

Kaunis, puhutteleva elokuva

http://www.imdb.com/title/tt0374546/ 

Katsoin toistamiseen vai liekö jo kolmatta kertaa yhden elokuvan, joka on kuin kaunis laulu elämästä. Suosittelen. En lähde sitä analysoimaan, mutta linkitän loppuun arvostelun siitä. Ei kannata lukea arvostelua, jos aikoo katsoa elokuvan - näin säilyy yllätyksellisyys.

Kerron elokuvasta sen verran, että sen buddhalaismaailma kiehtoo toisenlaiseen uskonnolliseen kuvastoon, sanastoon ja maailmaan tottunutta. Jäin pohtimaan kärsimystä, elämää ja oppimista yleensä. Tietynlaisissa piireissä olen paljon kohdannut ajatusta, että me itse valitsemme sen, miten suhtaudumme asioihin. Ja että voisimme vapaasti valita hyväksynnän, rauhan, rakkauden jne.

Ehkäpä näin, mutta itse uskon siihen, että elämässä usein sattuu kipeästi ja ne asiat täytyy vain kohdata, jollain tavalla, ennemmin tai myöhemmin. On lukuisia tapoja huijata itseään, että kaikki olisi hyvin. Voi käydä vuosia meditoimassa jossakin, hymyillä ja toistaa erilaisia mantroja ja uskomuksia: "minulla on kaikki hyvin, minulla on kaikki hyvin, minulla on kaikki hyvin...". Voi naputella EFT:tä ja toistaa "valitsen rakkauden, valitsen rakkauden...", vaikka sielu repeilisi. Voi nieleskellä kyyneleitä, pakkeloida haavoja ja ripustaa kasvoilleen hymynaamion.

Ah, niin tuttua. Nähtyä. Koettua.

Voi toistaa yhä uudelleen ahdistuksen hetkellä "Jeesuksen nimessä ja veressä", ottaa masennuslääkkeen ja käydä viikonloppuna päivystyksessä puhumassa taas siitä, miten helvetti pelottaa.

Pakkelia löytyy joka lähtöön.

Elokuvan juonesta paljastus. Vanhempi munkki maalaa kissanhännällä merkkejä puuhun ja kehottaa nuorempaa munkkia veistämään mustat kohdat valkoisiksi, jotta voisi samalla veistää vihaa sydämestään. Sen tehtyään nuorempi nukahtaa uupumuksesta, koko yön veistettyään, ja vanhempi plus pari mukana seurannutta maalaavat veistetyt kohdat kaunein värein.

Minulle tämä kirjoittaminen on samaa. Veistän ja maalaan.

Suosittelen tätä elokuvaa.

http://www.elitisti.net/arvostelu/2005/11/000880/spring_summer_fall_winter_and_spring_2003_viisi_vuodenaikaa.html

Uskontojen maailmat

Eiliset keskustelut toivat mieleeni taas tämän ylläolevan. Minullakin on uskoni. Uskon, että henkilöt, joista on tehty uskontojen perustajia jälkeenpäin, eivät tänä päivänä tunnistaisi uskonnollisia ryhmiä omakseen. Heillä tuskin oli tarkoitus edes perustaa mitään uskonnollista ryhmittymää. Uskonpa jopa, että Lars Levi Laestadius ei tunnistaisi vanhoillislestadiolaisia tai muitakaan lestadiolaisuuden haaroja. Ehkäpä Lars painaisi häpeillen päänsä, jos tulisi tänne vilkaisemaan maailmanmenoa. Että pitikin tulla opetettua niin, nyt nuo ihmiset ovat ihan tosissaan. Damn it!

Kaikilla toki oikeus uskonnollisiin näkemyksiinsä. Harmittaa vain ne tuhannet lapset, joille tälläkin hetkellä opetetaan voimakasta vastakkainasettelua suhteessa uskontoihin ja ihmisiin. Uskonto, joka lähtökohtaisesti opettaa omaa ylivertaisuuttaan ja ainoaa autuaaksi tekevää oppia, ei voi olla rakkaudellinen. Mahdoton yhtälö, minun mielessäni.

Ekumenia tuntuu jo paremmalta. Kristillinen ekumenia jää kuitenkin hyvin torsoksi keskittyessään vain Kristinuskoon. Uskontodialogi, uskontojen kohtaaminen ja niiden välinen vuoropuhelu vie taas pitemmälle.

Lapsesta asti minun on ollut vaikea ymmärtää uskontojen vastakkainasettelua. Luin lapsena Maailman ympäri -kirjasarjaa (kun se sattui olemaan kirjahyllyssä). Tunsin jonkinlaista lohdutusta siitä, että maailmassa on niin mielenkiintoinen kirjo erilaista elämäntapaa ja uskonnollista näkemystä. Kuinka ahdas se lapsuuden kasvualusta olikaan! Pyhäkoulut olivat äärimmäisen tylsiä ja myöskin ahdistavia. Muistan edelleen sen ahdistuksen, kun alle kouluikäisenä tajusin, että jotkut vanhemmat aivan oikeasti uskoivat niihin lapsellisiin tarinoihin, joita he meille lapsille syöttivät.

Joskus minusta tuntui, että olin äiti vanhemmilleni. He olivat jotenkin niin lapsenomaisia maailmankuvassaan. Toisinaan säälin heitä ja ajattelin, että minun täytyy olla kiltti ja ystävällinen heille, sillä olen paljon vahvempi kuin he. Luultavasti olin vain pieni tyttö sairastuneena vahvuuteen. Ehkä samalla minulla oli sisäsyntyisenä vahvempi pyrkimys oikeudenmukaisuuteen ja suvaitsevaisuuteen. Pohdin pääasiassa yksin sitä suurta kysymystä, jota varmaan jokainen vanhoillislestadiolaiseen perheeseen syntynyt lapsi pohtii joskus, miksi muka vain se pieni joukko olisi pelastumisen arvoinen. Helvettiä ja kadotusta en onnekseni pelännyt. Suurin ahdistus syntyi siitä tiedosta, että ihmiset ympärilläni olivat kuin huumattuja uskonsa kanssa. Siinä ympäristössä oli äärimmäisen yksinäistä kasvaa. Vanhempien, myöhemmin raamattuluokassa ja rippikoulussa, ynnä monissa nuorten jutuissa, tarjoamat selitykset siihen, miksi vain vanhoillislestadiolaiset pelastuvat, salaisesti huvittivat ja surettivat. Hävettikin se, että piti profiloitua osana niin tyhmältä tuntuvaa porukkaa.

Onnekseni löysin oikeat kirjat, oikeat tahot, joiden avulla pääsin koko ajan kauemmas ja kauemmas siitä ahtaasta opista.

Nainen ja kamera

Innostava ajatus, maaliskuu, lisääntyvä valo. Merelle ei pääse enää lumienkeleitä tekemään. Tammikuun sadunhohtoisena pakkaspäivänä, kun lumikiteet kimmelsivät ympärilläni, kävelin jäälle tekemään lumienkeleitä. Seitsemän enkeliä vierekkäin ja valtava sydän ympärille. Muutamaa päivää myöhemmin samassa paikassa huomasin, että jänis oli juossut sydämen yli. Ihmiset eivät olleet sotkeneet sitä, vaikka jälkiä oli paljon ympärillä. Koira oli tassutellut yhden reunan poikki.

Talven ensimmäiset lumikuvat näyttivät tältä:

Pari päivää sitten merellä ei ollut enää jäätä käveltäväksi asti. Pari viikkoa sitten puron jäätä pitkin juoksi jänis ja hiiri, melkein peräkanaa. Nyt niiden pitäisi uida tai lentää.

Vanhojen muistelua, joogaa ja tanssia

Vanhojen muisteleminen saattaa ahdistaa. Pieninä annoksina nostan asioita elämässäni esiin. Jos esittelisin, ja sitä kautta näkisin uudelleen ja tuntisin kaiken kerralla, en tiedä miten kävisi. Kirjoitan kyllä kirjaa. Kirjoitan raakaa tekstiä paikoin. Kirja ei kuvaa elämääni suoraan sana sanalta. Tietenkään ei. Mutta se perustuu tositapahtumiin. Siinä on mukana toisenlaisiakin kohtaloita. Se on erilainen kuin paikoin runollinen Valon lapsi.

Tänään on tuulinen päivä. Kattorakenteet jossakin paukkuu. Lumi on haihtunut parissa päivässä.

Eilen joogasin juuri ennen kuin lähdin tanssimaan. Jooga vei minut taas taivaaseen. Jooga on paras mielialalääke, jota voin ottaa. Minulla ei ole diagnoosia, ei lääkkeitä, vaikka jotkut sukulaiset olisivat joskus kovasti halunneet minulle sellaisia asioita. On helpompaa leimata asioita esiin nostava sairaaksi ja huumata hänet vaikkapa lääkkeillä. Onnekseni vastaani on tullut sen verran viisaita psykiatreja, että he ovat nähneet sen, että en tarvitse lääkkeitä. (En sano, että joku joka niitä tarvitsisi, olisi huonompi tai heikompi, itselleni se tie ei vain ole ollut tarpeellinen/sopiva.) Joku sukulainen lienee tuntenut joskus voimatonta raivoa siitä, että olen selvinnyt ilman diagnooseja ja lääkkeitä.

Joogan jälkeen tanssissa riemua. Bugg on mahtava tanssin laji. Tanssitunnin lopulla tunsin epävarmuutta, kun tuli jiveä, jonka askeliin en ole vielä tutustunut. Uuden oppiminen on jatkuvaa epävarmuuden sietämistä, ja siitä jopa nauttimista.

Astangajooga, tanssiminen. Avaavat kehoa ja kehotietoisuutta siinä missä rakasteleminen ihmisen kanssa, johon luottaa, joka on itselle tärkeä. Tanssiminen avaa lantioita. Sehän voi tuntua pelottavaltakin. Nainen, jolla on kaunis liike lantioissaan, saa herkästi huomiota. Olen oppinut piilottamaan lantioni kävelynkin kautta.

Lestadiolaispiireissä olen hyvin paljon törmännyt pilkkaan, jos naisen lantiot vaikkapa keinuvat kävellessä. Samat pojat/miehet, jotka sellaista naista pilkkaavat, saattoivat huohottaa pornolehtiensä ja -videoidensa äärellä. Samoin toki muidenkin viitekehysten miehet (ja jotkut naisetkin) saattavat näin tehdä (pilkata yms.), mutta lestadiolaisuus on luonnollisesti itselleni se tutuin ympäristö, jossa sitä olen nähnyt. Toki myös kylillä ei-lestadiolaisissa piireissä, ja koulussa.

Onneksi noita tuollaisia poikia/miehiä ei enää kohtaa. Ainakin hyvin harvoin. Eilen kävelin tanssin jälkeen kotia kohti. Tunsin, miten kehossani oli hyvä olla. "Kaunis!", huusi perääni ulkomaalaistaustainen mies. No, mikäs siinä. Tuossa ei ollut mitään epäkunnioittavaa?

Jooga, tanssi ja musiikki kiinnittävät tähän päivään, hoitavat, rentouttavat, tuovat iloa. Sopivia levähdystaukoja vanhojen muistelun rinnalla.

Elämäni ihmisiä

Hän vaikutti varhaislapsuuteeni positiivisesti, vaikka eräällä sisaruksella on myös muisto, jossa Suoma-mummo piiskasi häntä. Vanha kansa, vanhat kasvatusmetodit, toivottavasti jo tyystin hävinneet. Onneksi hän ei ehtinyt minulle vitsaa antaa. On yksi aikuinen lapsuudessani, joka ei ole sitä tehnyt.

Mummostani olen blogannut kertomuksessa "Äidinrakkaus".

Valoa. Aina sitä löytyy. Synkeimmistäkin hetkistä, synkeimmistäkin muistoista.

Pekka elämänsä puolivälissä kanssani leikkimässä.

Pekka elämänsä päätepysäkillä.

Parikymmentä vuotta myöhemmin.

Valoisa päivä tammikuussa 2014.

Väriä helmikuuhun.