maanantai 24. helmikuuta 2014

Elämäni ihmisiä

Hän vaikutti varhaislapsuuteeni positiivisesti, vaikka eräällä sisaruksella on myös muisto, jossa Suoma-mummo piiskasi häntä. Vanha kansa, vanhat kasvatusmetodit, toivottavasti jo tyystin hävinneet. Onneksi hän ei ehtinyt minulle vitsaa antaa. On yksi aikuinen lapsuudessani, joka ei ole sitä tehnyt.

Mummostani olen blogannut kertomuksessa "Äidinrakkaus".

Valoa. Aina sitä löytyy. Synkeimmistäkin hetkistä, synkeimmistäkin muistoista.

Pekka elämänsä puolivälissä kanssani leikkimässä.
Pekka elämänsä päätepysäkillä.
Parikymmentä vuotta myöhemmin.



Valoisa päivä tammikuussa 2014.
Väriä helmikuuhun.

2 kommenttia:

  1. Sinun ja mummosi kasvonpiirteissä on paljon samaa.

    Minun peloissani oman lapseni menetys olisi kamalinta mitä voisi sattua. Se on varmasti sinullekin ollut ihan hirveää noin pienenä menettää rakas leikkikaveri. Paljonhan kirjoitellaan siitä miten huonosti pienet lapset ymmärtävät kuolemaa. Jokainen lapsi varmasti myös ajattelee pienemmästä sisaruksestaan pahaa leikin tuoksinnassa ja sitten leikkikaveri onkin yht´äkkiä poissa. Sen sulatteluun menee varmasti vuosia tai vuosikymmeniä ja suru asiasta on aina siltikin läsnä.
    -Terttu

    VastaaPoista
  2. Joo, kyllä siinä on ollut pitkä taival tuotakin asiaa käsitellä (veljen kuolema).

    VastaaPoista