torstai 20. helmikuuta 2014

"Älä kerro satuja"

"Valehtelet!"

"Hullu."

"Jos kerrot jollekin, tapan sinut. Ammun sinut haulikolla."

"Jos kerrot jollekin, kukaan ei usko sinua. Kaikki hylkää sut." (Kuinka oikeassa hän osittain olikaan.)

Vuosi 80-luvun alkupuolella. Tapahtuu jotain, josta mieleni murtuu. Muistini armahtaa minut ja pakkaa asioita mustiin koteloihin ympäri kehoani. "Älä muista tätä", "tämä ei tapahtunut", "tämä ei ehkä tapahtunut", "oudot fantasiat" jne. Silti se ei armahda minua kokonaan. Se ei suo minulle lobotomiaa vaan mieleni kuormasta alkaa tippua yksityiskohtia ja selkeitä muistikuvia. Kiinnitän katseeni pilviin, luontoon ja katon kuvioihin. Seinien tapetit tulevat minulle tutuiksi pieniä yksityiskohtia myöten. Koristeelliset kiemurat, kohoumat, läikät ja tahmeiden sormien jäljet. Lattiassa oleva kolo piirtyy esiin rosoineen millimetrin tarkkuudella. Matolla hoiperteleva hämähäkki on jättiläinen.

Joku on kuollut, joku toinen on elävä. Kuollut on mennyt pois. En tiedä, näenkö häntä enää koskaan.

Kirnuun on tippunut hiiriemo, ja pienet poikaset. Luurangot sievästi vierekkäin, liki toisiaan. Pienet luurangot vasten isointa. Emon kuono vasten poikasiaan.

Silloin itken löytöäni.

Minä leijun unessa ympäri taloa. Sammutan räikeitä lamppuja ja sytytän pehmeitä. Värit riitelevät ympärilläni ja kaapin ovi lenksottaa niin, että jonain päivänä se jää käteeni. Vihaan oranssia.

Olen yksin suuressa talossa. Radiossa soi Anna mulle tähtitaivas, anna valo pimeään, anna mulle aamurusko, anna usko elämään. Anna mulle rohkeutta, että jaksan huomiseen. Anna edes vähän, rakkautta tähän, yksinäiseen sydämeen. Minä rojahdan lattialle, ja itken koko pienen sydämeni voimalla. Miksi aamuun ei päivä paista, linnut laula ei lauluaan, päivä päivältä samanlaista, enää pysty en nauramaan. Sua etsin takaa jo tähtien vyön, palaisit takaisin.

Sinne se meni, tyttö, jota en enää tavoita. Taakse tähtien vyön.

He puhuvat rakkaudesta, he laulavat rakkaudesta. Minun rakkauslauluni kertovat pois lentäneestä lapsesta. En tiedä, kohtaanko häntä tässä fyysisessä olomuodossa enää, mutta tiedän, että hän on siellä jossain, odottaa. Kun tomu varisee olkapäiltäni, ja temppelini hajoaa, me olemme taas yhtä. Se riittää minulle, täydellisesti. Hänen ei tarvitse tulla tänne enää. Jotkut ihmiset hätääntyvät tämän tarinan äänellä ja sanovat: kuule, kyllä hän voi palata. Miksi hätäännyt? Itsesikö puolesta? Miksi juuri tämä kohta tässä tarinassa saa sinut sanomaan tuon minulle ääneen?

On emoja ja hiirenpoikasia, jotka tippuvat pohjalliseen kuiluun, josta ei ole poispääsyä.

On tarinoita, joista toiset sanovat, että älä kerro satuja. Valehtelet. Lapsellista, naiivia tajunnanvirtaa. On pelkoa puhumisesta, musertavaa häpeää, salailua, peittelyä, selittelyä.

Tulee päiviä, jolloin tuska helpottaa. Tässä on hyvä, juuri nyt. Kuolema tuntuu hyvältä ja turvalliselta. Kuolemaa pelkäävä ihminen pelkää menetystä. Ihminen, joka uskaltaa elää, rohkeasti peläten, ei todella pelkää kuolemaa. Ihminen, joka elää tässä hetkessä ja nauttii kehonsa ääriviivoista, on avoin ajatukselle, että jonain päivänä hänen kehonsa ääriviivat murtuvat ja hän sukeltaa tuntemattomaan. Se on yksi tuleva kaunis seikkailu elämän seikkailun virrassa. Toisesta virrasta voi astua toiseen, ja tarina jatkuu – kenties nauhan toisella puolen?

 ps. Tämä juttu oli aiemmin jo täällä, mutta poistin sen. Halusin sen takaisin tänne, ja aion kirjoittaa edelleen rohkeammin aiheesta. Myöhemmin. Mitä enemmän sinuksi menneen kanssa tulen, sitä avoimemmin aion siitä puhua. Mitä enemmän näistä puhutaan, sitä ahtaammalle pedofiilit ja hyväksikäyttäjät saadaan.

2 kommenttia:

  1. Juuri niin kuten sanoit: "mitä enemmän puhutaan, sitä ahtaammalle pedofiilit ja hyväksikäyttäjät saadaan".

    Nyt samoin jaksan ajatella minäkin. Uskon myös, että tämä puhumisemme auttaa myös muita uhreja. Minullakin meni niin kauan, ihmisikä, että pystyin asian sanomaan. Jos näistä asioista puhuttaisiin ja olisi tietoa enemmän, ei toisten uhrien tarvitsisi niin kauan yksin sisään sullottujen mustien muistojen joukossa taivaltaa.

    Että myös vanhemmatkin ymmärtäisivät. Ei se pahantekijä aina ole ulkopuolinen. Se voi tulla ihan mistä vaan! Ei se pahantekijä ole aina se perheen vanhempi. Että vanhemmat valvoisivat lapsiaan. Joskus se pahantekijä tulee siitä samasta katraasta. Että vanhemmat suojelisivat ja rakastaisivat tyttäriään. Olisivat silmät auki. Omasta pohjois-suomalaisen perheen kokemuksestani sanoisin, että perinteisesti pojat ovat olleet tärkeämpiä kuin tyttäret. Pojista on ollut vaikea uskoa pahaa. Syntipukkeus helpommin menee tyttärille. Pojat on poikia ja tytöt tekevät niitä lisää..

    -Tyttöpahanen, Terttu

    VastaaPoista
  2. Suuri yleisö kiinnostuu pedofiilitapauksista hetkellisesti, mutta unohtaa nopeasti. Mitä enemmän uhrit puhuvat sen todellisemmaksi asia muuttuu myös heille joita aihe ei kosketa henkilökohtaisesti.

    Kiitos että kerrot tarinaasi elämäsi ja kokemustesi kokonaisuuden kautta, et vain keskittyen hyväksikäyttökokemuksiin ja niiden jättämiin jälkiin.

    VastaaPoista