"Valehtelet!"
"Hullu."
"Jos kerrot jollekin, tapan sinut. Ammun sinut haulikolla."
"Jos kerrot jollekin, kukaan ei usko sinua. Kaikki hylkää sut." (Kuinka oikeassa hän osittain olikaan.)
Vuosi 80-luvun alkupuolella. Tapahtuu
jotain, josta mieleni murtuu. Muistini armahtaa minut ja pakkaa
asioita mustiin koteloihin ympäri kehoani. "Älä muista tätä",
"tämä ei tapahtunut", "tämä ei ehkä tapahtunut",
"oudot fantasiat" jne. Silti se ei armahda minua kokonaan. Se ei suo minulle lobotomiaa vaan mieleni kuormasta alkaa tippua yksityiskohtia ja selkeitä muistikuvia. Kiinnitän katseeni pilviin,
luontoon ja katon kuvioihin. Seinien tapetit tulevat minulle tutuiksi
pieniä yksityiskohtia myöten. Koristeelliset kiemurat, kohoumat,
läikät ja tahmeiden sormien jäljet. Lattiassa oleva kolo piirtyy
esiin rosoineen millimetrin tarkkuudella. Matolla hoiperteleva
hämähäkki on jättiläinen.
Joku on kuollut, joku toinen on elävä.
Kuollut on mennyt pois. En tiedä, näenkö häntä enää koskaan.
Kirnuun on tippunut hiiriemo, ja pienet
poikaset. Luurangot sievästi vierekkäin, liki toisiaan.
Pienet luurangot vasten isointa. Emon kuono vasten poikasiaan.
Silloin itken löytöäni.
Minä leijun unessa ympäri taloa.
Sammutan räikeitä lamppuja ja sytytän pehmeitä. Värit riitelevät
ympärilläni ja kaapin ovi lenksottaa niin, että jonain päivänä
se jää käteeni. Vihaan oranssia.
Olen yksin suuressa talossa. Radiossa
soi Anna mulle tähtitaivas, anna valo pimeään, anna mulle
aamurusko, anna usko elämään. Anna mulle rohkeutta, että jaksan
huomiseen. Anna edes vähän, rakkautta tähän, yksinäiseen
sydämeen. Minä rojahdan lattialle, ja itken koko pienen sydämeni
voimalla. Miksi aamuun ei päivä paista, linnut laula ei lauluaan,
päivä päivältä samanlaista, enää pysty en nauramaan. Sua etsin
takaa jo tähtien vyön, palaisit takaisin.
Sinne se meni, tyttö, jota en enää
tavoita. Taakse tähtien vyön.
He puhuvat rakkaudesta, he laulavat
rakkaudesta. Minun rakkauslauluni kertovat pois lentäneestä
lapsesta. En tiedä, kohtaanko häntä tässä fyysisessä
olomuodossa enää, mutta tiedän, että hän on siellä jossain,
odottaa. Kun tomu varisee olkapäiltäni, ja temppelini hajoaa, me
olemme taas yhtä. Se riittää minulle, täydellisesti. Hänen ei
tarvitse tulla tänne enää. Jotkut ihmiset hätääntyvät tämän
tarinan äänellä ja sanovat: kuule, kyllä hän voi palata. Miksi
hätäännyt? Itsesikö puolesta? Miksi juuri tämä
kohta tässä tarinassa saa sinut sanomaan tuon minulle ääneen?
On emoja ja hiirenpoikasia, jotka
tippuvat pohjalliseen kuiluun, josta ei ole poispääsyä.
On tarinoita, joista toiset sanovat,
että älä kerro satuja. Valehtelet. Lapsellista, naiivia
tajunnanvirtaa. On pelkoa puhumisesta, musertavaa häpeää,
salailua, peittelyä, selittelyä.
Tulee päiviä, jolloin tuska
helpottaa. Tässä on hyvä, juuri nyt. Kuolema tuntuu hyvältä ja
turvalliselta. Kuolemaa pelkäävä ihminen pelkää menetystä.
Ihminen, joka uskaltaa elää, rohkeasti peläten, ei todella pelkää
kuolemaa. Ihminen, joka elää tässä hetkessä ja nauttii kehonsa
ääriviivoista, on avoin ajatukselle, että jonain päivänä hänen
kehonsa ääriviivat murtuvat ja hän sukeltaa tuntemattomaan. Se on
yksi tuleva kaunis seikkailu elämän seikkailun virrassa. Toisesta
virrasta voi astua toiseen, ja tarina jatkuu – kenties nauhan
toisella puolen?
ps. Tämä juttu oli aiemmin jo täällä, mutta poistin sen. Halusin sen takaisin tänne, ja aion kirjoittaa edelleen rohkeammin aiheesta. Myöhemmin. Mitä enemmän sinuksi menneen kanssa tulen, sitä avoimemmin aion siitä puhua. Mitä enemmän näistä puhutaan, sitä ahtaammalle pedofiilit ja hyväksikäyttäjät saadaan.
Juuri niin kuten sanoit: "mitä enemmän puhutaan, sitä ahtaammalle pedofiilit ja hyväksikäyttäjät saadaan".
VastaaPoistaNyt samoin jaksan ajatella minäkin. Uskon myös, että tämä puhumisemme auttaa myös muita uhreja. Minullakin meni niin kauan, ihmisikä, että pystyin asian sanomaan. Jos näistä asioista puhuttaisiin ja olisi tietoa enemmän, ei toisten uhrien tarvitsisi niin kauan yksin sisään sullottujen mustien muistojen joukossa taivaltaa.
Että myös vanhemmatkin ymmärtäisivät. Ei se pahantekijä aina ole ulkopuolinen. Se voi tulla ihan mistä vaan! Ei se pahantekijä ole aina se perheen vanhempi. Että vanhemmat valvoisivat lapsiaan. Joskus se pahantekijä tulee siitä samasta katraasta. Että vanhemmat suojelisivat ja rakastaisivat tyttäriään. Olisivat silmät auki. Omasta pohjois-suomalaisen perheen kokemuksestani sanoisin, että perinteisesti pojat ovat olleet tärkeämpiä kuin tyttäret. Pojista on ollut vaikea uskoa pahaa. Syntipukkeus helpommin menee tyttärille. Pojat on poikia ja tytöt tekevät niitä lisää..
-Tyttöpahanen, Terttu
Suuri yleisö kiinnostuu pedofiilitapauksista hetkellisesti, mutta unohtaa nopeasti. Mitä enemmän uhrit puhuvat sen todellisemmaksi asia muuttuu myös heille joita aihe ei kosketa henkilökohtaisesti.
VastaaPoistaKiitos että kerrot tarinaasi elämäsi ja kokemustesi kokonaisuuden kautta, et vain keskittyen hyväksikäyttökokemuksiin ja niiden jättämiin jälkiin.