perjantai 7. helmikuuta 2014

Koulumuistoja

Minut tunteva tietää, että rakastan musiikkia, rytmiä, värejä, hyvää ruokaa ja juomaa. (Vähän liiankin kanssa ruokaa joskus, nälkämuistot varhaisesta lapsuudesta saavat minut herkästi ahmimaan ruokani... opettelen koko ajan tietoista ja hidasta syömistä.)

Itse asiassa eilen muistin, että peruskoulussa sain kiitettäviä arvosanoja musiikista, liikunnasta, uskonnosta ja kuvaamataidosta. Soitin seitsemän vuotta pianoa musiikkiopistossa. Luulin kuitenkin koko ajan olevani huono oppilas (korkeintaan keskitasoa), sillä kasvoin kahden välkyn isosiskon varjossa. Musiikista ja uskonnosta sain peruskoulun päästötodistukseen täydet kympit, liikunnasta ja kuvaamataidosta yhdeksiköt.

Teen tällaista arkeologiaa elämässäni. Muutan vanhoja negatiivisia uskomuksia. Eli sanon, olin omilla alueillani lahjakas oppilas (kaikki meistä ovat jossain hyviä). En ole kyllä koskaan erityisemmin tykännyt testauskulttuurista. Se on minussa jotenkin sisäsyntyisenä ollut. Okei, testauskulttuuri mahdollisti sen, että pääsin yliopistoon opiskelemaan ensiyrittämällä kulttuuriantropologiaa. Taisin olla viimeisten joukossa, jotka sinne sinä vuonna pääsivät. Englantini oli heikko, ja ihme, että pääsin yleensäkin. Luin vain toista pääsykoekirjaa, joka jostain syystä oli minulle helppo ja jotenkin tosi "tuttu". Olenko ollut niin "toinen" sisäsyntyisesti, että Kaukaa haettua oli minulle helppo kirja.


Englannin opiskelun alkeet ovat karua kuultavaa. Opettaja tuntui vihaavan lestadiolaisperheiden lapsia. Kuulin hänen sanovan(kin) joskus (ja myös ekaluokan opettajani), että "lestadiolaisperheiden lapset eivät opi englantia, koska heillä ei ole telkkaria". Englanninopettaja oli todella pelottava. Kun hän suuttui, ääni kohosi falsettiin ja karttakeppi läsähti pöytään niin, että meni poikki. Koko kolmasluokka istui jäykkänä tuolissaan äärimmäisessä hiljaisuudessa. Minä en oppinut mitään muuta kuin kirjoittamaan sanoja. Pelkäsin jatkuvasti.

Olin hajamielinen lapsi, joka istui mieluiten kirjastossa yksin lukemassa. Unohdin jatkuvasti vihkoja ja kirjoja kotiin. Siitä sai muistutuksen (jotka alensivat arvosanaa). Sain yhtenä lukukautena yli 30 muistutusta. Niihin piti ottaa vanhempien allekirjoitus. Panikoin jatkuvasti, että en opi. En koskaan opi ilmapiirissä, jossa joku on aggressiivinen ja antaa minulle koko ajan huonoa palautetta. Lamaannun ja lakkaan yrittämästä. Vetäydyn omaan maailmaani.

Tai no, niin tein ennen. En tee enää. Annan täyslaidallisen, jos joku yrittää tulla sanomaan, mitä minun pitäisi tehdä tai olla. Yrittäjiä on riittänyt. Erään ihmisen mielestä minun olisi pitänyt olla "valotyöntekijä", jonka hän tietenkin määritteli, mitä se "valotyöntekijyys" on. Sama kuin kotona yritettiin tehdä uskovaista. Onko paljon eroa? Minä määritän mitä on olla uskovainen, mitä on olla valotyöntekijä, otapa kuule siitä itsellesi kiva pikku rooli. Hallitseva rooli ja unohda kaikki muut puolesi.

Olin lukiossa yhtä aikaa välkkyjen siskojeni kanssa. He istuivat tunnilla ja tekivät läksyjä, minä lintsasin. Istuin Oulun kaupunginkirjastossa lukemassa kirjoja. Olen niin paljon viettänyt aikaani kirjastoissa, että en enää jaksa. Harvoin lainaan mitään kirjaa. Yliopistossa tuli luettua ne viimeiset "pakolliset" kirjat. Viimeinen hyvä kirja, jonka siellä luin:


Sibelius-Akatemian kunniatohtori Mauno Järvelä on kehittänyt Näppäri-pedagogiikan, ja kuulin eräänä päivänä hänen haastattelun radiosta. Hän sanoi, että testauskulttuuri pitäisi poistaa lasten musiikkiopetuksesta. Ilahduin tästä kovasti. On karmeaa, että lapset pannaan kilpailemaan jostain niin ihanasta asiasta kuin musiikki. Kuinka moni ajattelematon musiikinopettaja on latistanut lapsen ilon musiikista tyrmäämällä tämän "huonona" soittajana vaikka.

Kuulinpa myös, että eräs lestadiolainen englanninopettaja oli sanonut priimusoppilailleen, että nämä ovat abiturienttien eliittiä. Voihan niin tietenkin sanoa, mutta mihin tällaisella pyritään. Onko se rakentavaa palautetta, ansaittu kehu, vai raja-aitoja luova ilmaus. Tarvitsemmeko eliittiä?

No, lestadiolaisuuteen on jotenkin sisäänrakennettu se eliitti-ajattelu. Ovathan he Jumalan valittuja, ainoina maailmassa. Mikä mahtava kasvualusta henkiselle ylemmyydelle.


2 kommenttia:

  1. "No, lestadiolaisuuteen on jotenkin sisäänrakennettu se eliitti-ajattelu. Ovathan he Jumalan valittuja, ainoina maailmassa. Mikä mahtava kasvualusta henkiselle ylemmyydelle."

    Itse vl-joukon jatkona, laiteilla tai keskellä, ihan miten vaan, ajattelen että jokainen ihminen on Jumalan valittu, sanotaanhan: "Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän." Joh
    3:16
    Valittu on siis sellainen joka uskoo Jumalan Poikaan, tulee Jumalan lapseksi Hänen kautta, uskomalla.
    Mutta tuo, mitä sanot on mahdollista, missä tahansa joukossa, myös vanhoillislestadiolaisuudessa ja tuollainen vääristymä saattaa tulla, jos usko ei ole sisältäpäin tulevaa sydämen uskoa vaan vain omaksuttua kulttuuria (ja matkalla moneen kertaan vääristyneiden uskomusten ja ajatusten värittämää,,,). Uskoa, uskomusta ja uskontoa on niin monenlaista... Muut näyttävät yleensä näkevän paremmin, miten jotkut ajattelevat, millaista vl-usko on.
    -P

    VastaaPoista
  2. Eli siis määrittelet valitun sitä kautta, että hänen tulee uskoa Jumalan poikaan ja tulla Hänen kautta lapseksi... minä taas en usko tuohon. Et ole minun näkökulman mukaan "oikealla tavalla vanhoillislestadiolainen", sillä he opettavat aivan selvästi, että uskomalla synnit anteeksi heidän kautta, voi vain pelastua. No, uskontoja mahtuu tähän maailmaan. Jokaiselle jotakin, oman maun mukaan.

    VastaaPoista