Kaikilla toki oikeus uskonnollisiin näkemyksiinsä. Harmittaa vain ne tuhannet lapset, joille tälläkin hetkellä opetetaan voimakasta vastakkainasettelua suhteessa uskontoihin ja ihmisiin. Uskonto, joka lähtökohtaisesti opettaa omaa ylivertaisuuttaan ja ainoaa autuaaksi tekevää oppia, ei voi olla rakkaudellinen. Mahdoton yhtälö, minun mielessäni.
Ekumenia tuntuu jo paremmalta. Kristillinen ekumenia jää kuitenkin hyvin torsoksi keskittyessään vain Kristinuskoon. Uskontodialogi, uskontojen kohtaaminen ja niiden välinen vuoropuhelu vie taas pitemmälle.
Lapsesta asti minun on ollut vaikea ymmärtää uskontojen vastakkainasettelua. Luin lapsena Maailman ympäri -kirjasarjaa (kun se sattui olemaan kirjahyllyssä). Tunsin jonkinlaista lohdutusta siitä, että maailmassa on niin mielenkiintoinen kirjo erilaista elämäntapaa ja uskonnollista näkemystä. Kuinka ahdas se lapsuuden kasvualusta olikaan! Pyhäkoulut olivat äärimmäisen tylsiä ja myöskin ahdistavia. Muistan edelleen sen ahdistuksen, kun alle kouluikäisenä tajusin, että jotkut vanhemmat aivan oikeasti uskoivat niihin lapsellisiin tarinoihin, joita he meille lapsille syöttivät.
Joskus minusta tuntui, että olin äiti vanhemmilleni. He olivat jotenkin niin lapsenomaisia maailmankuvassaan. Toisinaan säälin heitä ja ajattelin, että minun täytyy olla kiltti ja ystävällinen heille, sillä olen paljon vahvempi kuin he. Luultavasti olin vain pieni tyttö sairastuneena vahvuuteen. Ehkä samalla minulla oli sisäsyntyisenä vahvempi pyrkimys oikeudenmukaisuuteen ja suvaitsevaisuuteen. Pohdin pääasiassa yksin sitä suurta kysymystä, jota varmaan jokainen vanhoillislestadiolaiseen perheeseen syntynyt lapsi pohtii joskus, miksi muka vain se pieni joukko olisi pelastumisen arvoinen. Helvettiä ja kadotusta en onnekseni pelännyt. Suurin ahdistus syntyi siitä tiedosta, että ihmiset ympärilläni olivat kuin huumattuja uskonsa kanssa. Siinä ympäristössä oli äärimmäisen yksinäistä kasvaa. Vanhempien, myöhemmin raamattuluokassa ja rippikoulussa, ynnä monissa nuorten jutuissa, tarjoamat selitykset siihen, miksi vain vanhoillislestadiolaiset pelastuvat, salaisesti huvittivat ja surettivat. Hävettikin se, että piti profiloitua osana niin tyhmältä tuntuvaa porukkaa.
Onnekseni löysin oikeat kirjat, oikeat tahot, joiden avulla pääsin koko ajan kauemmas ja kauemmas siitä ahtaasta opista.
Minä ihmettelen suuresti monen päättävässä asemassa olevan vlestadiolaisen tapaa keskustella lainaillen raamatun lauseita tai jotain mitälie kanonia tms. se onkaan. Ihan kuin heillä olisi kadonnut kyky normaaliin äidinkielisiin lauseisiin ja puhua yleiskielellä asioista asioina tavalla minkä muutkin kuin vl:t ymmärtävät.Tuo jos mikä antaa mielikuvan, että ovat huumattuja uskonsa kanssa ja lapsenomaisia maailmankuvassaan.
VastaaPoista-Terttu
Se on ihan oma kielensä, ja sitä sanotaan Kaanaan kieleksi. Sen kun oppii lapsesta asti, sen osaa aina. Sen ymmärtää aina. Tietää, mitä niillä ilmauksilla tarkoitetaan, ja osaa itsekin puhua.
VastaaPoistaVäitän, että jos joku minut tuntematon vl keskustelisi kanssani ns. uskon asioista, saisin huijattua hänet luulemaan, että olen yksi "sisarista".
Tämä yhteinen kieli luo heillä yhteisöllisyyden tunnetta sekä mielikuvan siitä, että "olemme veljiä ja sisaria Kristuksessa". Harva sisäpuolella oleva tajuaa sitä (?), että kyseessä on vain yksi opittu kieli.
Sitten ovat tietenkin monet muut lestadiolaisuuden haarat (ensimmäinen riitaisa ero jo 1800-luvun lopulla), heillä samantyyppinen kieli kuin tuolla minulle tutulla vanhoillislestadiolaisuudella. Vl-uskovat vielä mielellään ajattelevat (kuten varmaan muutkin lestadiolaisuuden haarat), että he ovat se _aito_ja_alkuperäinen. :) He myös mielellään toistavat numeroita ja lukuja, kun on kyse heidän kokoontumisistaan. Vl-piireissä ollaan hyvin ylpeitä siitä, että he ovat se suurin lestadiolaisuuden ryhmittymä.
Aivan uskottavasti minäkin pystyn vl-saarnaa pitämään, joskus ne saarnat ovat pelkkiä Kaanaan kielen kliseekokoelmia. Jotkut osaavat luovastikin puhua. Itse osaan omasta mielestäni. ;) Minulla vain on väärä sukupuoli, uskonnollinen näkemys ja liian humoristinen asenne puhetta pitäessäni. Osaan myös surullisin ilmein "puhua kalliisti", pienen yleisöni mukaan erittäin uskottavasti. ;)
Tulisin sua heti kuulemaan. Hei, olisikin kiva, että pitäisit tuollaisen näytösluontoisen esitelmöinnin vaikka meille pakanoille.
VastaaPoista-Terttu
Joskus voisi pienen ryhmän kanssa tehdä sellaista terapeuttista teatteria, vaikkapa kuvaten sitä, lyhytelokuvia aiheesta. Taide terapiana, jälleen.
VastaaPoistaTänään keskustelin siitä erään läheisen ihmisen kanssa, miten lapsena oppi häpeämään suurta lapsimäärää. Niin meidän kuin heidänkin perheessä (ja olen tämän kuullut kymmeniä kertaa eli kyseessä on varmaankin aika yleinen ilmiö) osa lapsista esim. huoltoaseman pihalla painoi päänsä piiloon. Minun perheessä isommat lapset ärähtivät meille pienemmille, että päät pois! kun tulimme jonnekin autolla. Päät pois? Siitä tulee kovin ikäviäkin mielikuvia.
Kerran itse suivaannuin huoltoaseman pihalla sormella osoittavaan naiseen, joka laski meitä - en suostunut sillä kertaa panemaan päätäni matalaksi - ja samaan tahtiin "laskin häntä" kun hän laski meitä. Osittain lapsilukumäärän kauhistelu tuli ulkopuolelta, toki, mutta kyllä itsestäkin tuntui, että meitä on liikaa. Opiskeluaikana jopa Linkolan ajatukset sitten tulivat tutuiksi...
Lapsena jakaminen oli usein raadollistakin ja vaillejäämisen tunne suurta. Tästä olen kuullut paljon entisten lestadiolaisten parissa. Vl-piireissä taas puolestaan kovasti halutaan korostaa sitä, miten lapsista tulee fiksuja ja toisista välittäviä, ja osaavat jakaa jne. No, ehkäpä itsestänikin tuli sellainen, mutta ennemmin sen kautta, että näki ne varjopuolet niin läheltä.Opetuksen hintana on ollut myöhemmin jopa terapia. Ei tulisi mieleenkään tehdä samoja virheitä kuin mitä niissä piireissä näki, esim. lisääntymällä niin runsaasti. (Suoraa puhetta tähän iltaan.)
Vuosikymmeniä sitten tuo oli tavallista joka pirtissä. Ite olin kahdeksas ja nuorin. En ole tuohon toisistaan välittävyyteen silloisissa oloissa törmännyt. Nyrkki heilu, tapeltiin ja opeteltiin raadollisesti pitämään puoliamme. Ei siinä paljon päätä silitelty keneltäkään, saati sitten nuoremmalta. Voin kyllä kuvitella miltä sormella laskeskelu ja osoittelu on sisarusparvessa tuntunut... Tunteet siirtyy... Onneksi oot, Aija, tuollainen sisupakkaus! -Terttu
VastaaPoistaMää mietin, että mikä ihme saa ihmisen uskomaan tollasen pienen lauman opetukseen... Miksi lähtee siihen mukaan? Toki tajuan sen, että lapsesta asti ku on mukana ni siihen kasvaa. Mää en ite halua enää koskaan mennä mukaan, ihan sama mikä juttu, tollaseen oikeassa olemiseen ja itsensä ylentämiseen, mitä esim. just vl-uskossa on...
VastaaPoistaHahaa, mä ilmottaudun mukaan näihin kinkereihin ja taideterapiaseuroihin! Voin toimia myös puhujana, kalliisti osaan lasetella kaanaankieltä:) Jotain sketsinpätkiähän tästä aiheesta vois tehdä? Mukana! Ehottomasti!
VastaaPoista