Rauhaa vain rauhaa

Hienoa olla kotona taas pitkän viikonloppuvierailun jälkeen. Oma tupa, niin vain.  Mutta hienoa oli olla reissussakin, parasta seuraa. :-)

Olen erilaisissa terapioissa (virallisissa ja muissa) vuosien myötä kokenut toistuvasti yhä kasvavia "rauhan kausia". Yleensä niitä on saattanut seurata edellistä suurempi myräkkä. Ennen A-talkia elin pitkään rauhan kautta. Nautin elämästäni enemmän kuin koskaan. Opiskelin mielenkiintoisia juttuja. A-talk keikautti maailmaa, ja taas mentiin.

Nyt joulun aikaan, hiukan ennen kuin tämä blogi sai alkunsa, alkoi maa järähdellä jalkojeni alla. Tällä kertaa tunsin, että minulla oli repullinen hyviä eväitä ja työkaluja sellaiseen. Tiesin, että selviän tästä maanjäristyksestä suhteellisen nopeaa. En tiennyt, mistä tiesin, mutta tiesin. Ehkä se on alati kehittynyt intuitioni, jota seuraamalla selviän aina. Enkä pelkästään selviä, mutta löydän myös iloa.

Iloa on elämääni tullut koko ajan lisääntyvässä määrin.

Minussa on ollut taipumusta läheisriippuvuuteen. Läheisriippuvuus ei suinkaan näyttäydy aina siinä, että roikkuisi toisissa ja olisi koko ajan jotain vailla (en ole itse ollut sellainen, päinvastoin). Suurinta läheisriippuvuutta on ehkä toisten kieltäminen. Erakkouteen vetäytyminen, jos sen taustalla on suuri pettymys ihmisiin, ihmiskuntaan. Hengellisen piirin luostarikulttuureihin en ota kantaa. Ihminenhän voi tietoisesti päättää sulkeutua luostariin löytääkseen jotain (rauhaa?) tai palvellakseen jumalaansa.

Tarkoitan ihan tavallista tallaajaa, joka päättää vetäytyä syrjään kaikesta (tai melkein kaikesta) sosiaalisesta kanssakäymisestä, kun pettymykset ihmissuhteissa ovat niin tuskallisia. Tietenkin joku voi haluta yksinäisiä ja hiljaisia ajanjaksoja elämäänsä, jolloin vetäytyy sisäänpäin, esim. meditoimalla tai Lapissa vaeltamalla, hiihtämällä jne. Mutta pakonomainen ihmisten välttämäinen kertoo ainakin minulle läheisriippuvuuden toisesta ääripäästä.

Rakastan omaa tilaani. Hyvään elämään en tarvitse muuta kuin oman tilani ja lähelle luontoa. En tarvitse erämaata (voin sinne matkustaa halutessani), mutta esimerkiksi kaupungeissa lähellä oleva luonto, metsäpolut, merenranta. Suurta. Rakkaat ihmiset lähellä ovat ekstraa. Pelkkä tieto siitä, että jossain maailmalla on itselle rakkaita ihmisiä, lohduttaa yksinäisyyden hetkissä. Toisaalta maailmalla seikkaillessa kohtaa koko ajan mielenkiintoisia ja mukavia ihmisiä, joiden kanssa ei välttämättä kohtaa enää koskaan uudestaan. Ne hetket tuovat inhimillisyyden ja ilon pilkahduksia vaeltajan arkeen.

Olen asunut elämäni aikana kuudessa eri kaupungissa ja kerran ulkomailla. Olen muuttanut pitkästi yli 30 kertaa (ehkä liki 40). Helsingissä ja Oulussa olen asunut useissa kaupunginosissa. Aina muuttaessani olen ottanut lähiluonnon "haltuuni". Pohjoisessa kaipaan etelän vehreyttä ja jalopuita. Etelässä kaipaan pohjoisen valoa (varsinkin kesällä). Olen jatkuvasti kahden vaiheilla asumisen suhteen. Muuttaako Etelä-Suomeen vai peräti ulkomaille, josta matkustaa kesäisin Pohjois-Suomeen.

Kaikki portit ovat avoinna. Katselen rauhassa. Muutos on tervetullut. Lähteminen on aina ihanaa (Nuuskamuikkunen sisälläni soittaa jo huiluaan.)

Kuva: Henrik Pitkälä (2013)