On väsyneitä äitejä, on vihaisia äitejä, on rakastavia ja lempeitä. Rähjääntyneitä ja kauniita. Sama nainen voi olla tuota kaikkea saman päivän aikana.
Uskallanpa kirjoittaa äitiydestä, vaikka en äiti olekaan. Ainakaan vielä. Kun olen kirjoittanut vihaani ulos tämän blogin kautta, olen löytänyt sisältäni uudenlaisen rakastavan naisen ulottuvuuden. Siihen kuuluu myös äidinrakkautta. Siihen kuuluu anteeksiantoa. Anteeksi voi antaa, syvällisesti ja perusteellisesti, vaikka asioista ei koskaan puhuttaisi, vaikka ei lausuttaisi maagisia taikasanoja. Anteeksianto on sisäinen, henkinen prosessi. Kun se tulee ulkoapäin odotettuna, se jää pinnalliseksi ja värittömäksi.
Omalla kohdallani äidinrakkaus ja anteeksianto tarkoittaa sitä, että rakastan omaa äitiäni ja isoäitejäni. Isoäitini ovat kuolleet ja en heitä kovin hyvin ehtinyt oppia tuntemaan. Varsinkaan äidinäitiä. Muistan hänestä teen ja korput. Oli hauskaa ja jännittävää käydä hänen luona Temmeksellä. Minua kiehtoi se, että hän ei ollut vanhoillislestadiolainen. Olisin halunnut tuntea hänet paremmin, mutta hän kuoli ennen kuin menin kouluun.
Suoma-mummon muistan paremmin. Terveisiä sinne henkimaailmaan, Suoma! Eräs meedio sanoi, että Suoma auttaa minua tässä elämässä, ja että hän on hyvin ylpeä minusta, kun uskallan kulkea jo tässä elämässäni omaa tietäni. Totta vaiko tarua, meedion sanoma, mutta ennemmin uskon siihen kuin yhteen ainoaan jumalan lasten joukkoon.
Kävin paljon Suoma-mummon luona, oma-aloitteisesti. Pitkillä välitunneilla usein yksin kipaisin yläasteen lähellä olevaan terveyskeskukseen, jossa oli vuodeosasto. Mummo oli siellä pitkän ajan ennen kuolemaansa. Mummo katsoi minua kirkkailla silmillään ja puhui hitaasti. Usein hän sanoi, että "laula minulle", ja minä lauloin. Lauloin esimerkiksi "Orvokkini tummasilmä, kultasydän pieni". Opin tuon laulun äidiltäni. Äiti lauloi, kun olin lapsi, usein yksin ollessaan. Minä kuulin ja kuuntelin. Lähdin äidin mukaan myös hautausmaalle, kun hän istutti kukkia vanhempiensa haudoille. Hautausmaalla äiti oli lempeä. Äidin kautta aloin rakastaa hautausmaiden rauhaa ja hiljaisuutta.
Minulla on monta kuollutta sisarusta. Usein olen pohtinut nyt aikuisena äitini taakkaa. Olinhan itse seitsemäs lapsi, kun vanhin oli vasta 7-vuotias. Jos ajattelen itseni siihen tilanteeseen, olisin hukassa. Tarvitsisin ainakin kaksi lastenhoitajaa avuksi itselleni, sillä en haluaisi pieniä lapsia kuormittaa sillä, että heidän pitäisi hoitaa omia pieniä sisaruksiaan.
Kun Suoma-mummo oli kuolemassa, kotiin soitettiin. Halusin ehdottomasti lähteä mukaan. Tuntui tärkeältä olla läsnä, kun mummo kuolee. Olimme kauan mummon vierellä. Näin, milloin hänen ruumiistaan poistui elämä. Jäin viimeiseksi vetkuttelemaan, 13-vuotias tyttö, käsienpesualtaalle. Kun ovi kolahti sisareni ja isäni perässä kiinni, palasin nopeasti mummon viereen. Halusin hetken yksin hänen kanssaan, hänen kuolleen kehonsa kanssa. Kosketin nihkeää poskea ja katselin silmiä, jotka isäni oli äskettäin käsillään lempeästi sulkenut.
Katsahdin ulos, jossa aurinko paistoi. Sanoin: "nähdään sitten mummu, joskus josssakin".
Rakastan mummoja, ja alan rakastaa äitejä. Äiti-ihmiset ovat joskus hellyyttävän ylpeitä omista lapsistaan ja saavat ollakin. Jokaisella äidillä tulisi olla juuri se maailman ihanin lapsi, jokaisen äidin tulisi muistaa sanoa se lapselleen usein: "sinä olet maailman ihanin tyttö/poika".
Alla vielä juttu siitä, miten äidinrakkaus on hyväksi lapsen aivoille.
http://www.vau.fi/Perhe/Vanhemmuus/Aidinrakkaus-on-hyvaksi-aivoille/
http://www.youtube.com/watch?v=zt0t5yV6azQ
VastaaPoistaLainaan hieman kirjoittamaasi tekstiä. Sanon samaa asiaa mutta hieman lisään omilla ajatusmausteillani.
VastaaPoistaKirjoitat: "Rakastan mummoja, ja alan rakastaa äitejä. Äiti-ihmiset ovat joskus hellyyttävän ylpeitä omista lapsistaan ja saavat ollakin. Jokaisella äidillä tulisi olla juuri se maailman ihanin lapsi, jokaisen äidin tulisi muistaa sanoa se lapselleen usein: "sinä olet maailman ihanin tyttö/poika"."
Minusta olisi oikein myös kirjoittaa: jokaisella lapsella tulisi olla se maailman ihanin äiti...
Äidin tehtävä on rakastaa ja pitää lapsensa puolta, jokaisen lapsensa. Onhan tästä samasta asiasta tutkimustuloksiakin, että hyvin yleisesti perheessä ei lasten tasa-arvo toimi, vaan joku lapsi on vanhemmilleen rakkaampi toista. Siltikin jokainen lapsi on lapsi ja jokainen tarvitsee lämpimän, hoivaavan ja rakastavan vanhemman. Se on lapsen syntymäoikeus.
Rakkaus on ihana asia, mutta ei vihakaan ole sitä kummoisempi. Sehän on tunne siinä missä rakkauskin. Tunteet opitaan. Lapsi oppii rakastamaan kun häntä rakastetaan. Joskus tunne hakee pidemmän kaavan. Niin rakkaus kuin vihakin. Ne kulkevat kiertotietä.
Omasta kokemusmaailmastani tulkitsen tätä myös, että rakkaus ei koskaan kasva pelosta, ei siitä, että vanhempaa pitää rakastaa ja kunnioittaa. Ei... tunteet opitaan ja sitä jaataan mitä ollaan saatu.
On varmaan hyvin inhimillistä, että vanhempi voi rakastaa jotain lasta enemmän. Jos kerran tätikin voi. Muistan sisarusten lapsia hoitaessani pitäneeni enemmän joistakin piirteistä lapsissa kuin toisista. Ehkä olennaista on se, että vanhempi yrittää tunteistaan huolimatta olla oikeudenmukainen ja pyrkii siihen. Kun emme kuitenkaan ole yli-ihmisiä kukaan. Ajattelen myös, että tunteita voi oppia jälkeenpäin, ja äidinrakkautta voi saada muualtakin kuin juuri häneltä, joka synnytti. Koen itse, että sain äidinrakkautta juurikin mummolta, ja myös kummitädistä on sellaisia muistikuvia, samoin isästä. Äiti ei ehkä ehtinyt (hyvin ymmärrettävää!) keskittyä kaikkiin lapsiin. Minun mielestä on kohtuutonta vaatia sellaista suurta äidinrakkautta suurperheen äidiltä. En pidä vanhoillislestadiolaisten ehkäisykielteisyyttä ollenkaan hyvänä asiana, päinvastoin. Onneksi olen paljon kuullut juttua siitä, että nuori polvi ottaa oikeuden ns. omiin käsiin ja päättää omasta lapsiluvustaan. Eikä sillä ole mitään tekemistä sen kanssa, ovatko he oikein uskovaisia tai ei - tai no, ainakaan minun mielestä. Joku hyvin vanhoillinen lestadiolainen voi olla tästä eri mieltä ja onkin, senkin tiedän.
VastaaPoistaAh niin, minunkin mielestä viha on tärkeä tunne siinä missä rakkauskin. Molemmat yhtä tarpeellisia. Joskus minusta tuntuu, että olen vihaamisen ammattilainen. Nämä rakkauden eri tasot, joita tavoitan toisinaan, voimaannuttavat siinä missä tuiki tarpeellinen vihakin. Viha on mahtava voima osoittamaan sen missä rajani ovat suhteessa toisiin... :)
VastaaPoistaKirjoitat niin kauniisti. Tämä oli jotenkin tosi koskettava. Melkein itku pääs. <3 Olli
VastaaPoistaKiitos <3
VastaaPoistaPakko kertoa tätä mahtavaa blogiasi lukiessa eräs muisto: Nuo laulut, kuten Orvokkini tummasilmä, jotenkin häiritsivät minua pienenä. Niitä piti laulaa koulun äitienpäiväjuhlassa. Vasta nyt ymmärrän, miksi en pitänyt niistä: En samaistunut tuohon lapseen, jolla oli hellä ja rakastava äiti. Minun äitini ei sellainen koskaan ollut, työnsi enemmänkin aina pois, jos halusin hellyyttä. Henkisesti kylmä hän meille lapsille oli, vaikka perusasiat hoitikin. Pitkästi yli 10 lapsen vanhoillislestadiolainen äiti.
VastaaPoistaKiitos kommentista. :) Joo, minua ahdisti myös. Nykyään pystyn kuuntelemaan tuota Orvokkini tummasilmää jopa, mutta oli minullakin aika, että se ahdisti. Samoin "Lapsuus se on, korvaamaton...", sitä kun laulettiin koulussa, tuntui aika oudolle... tajusi jotenkin, että sellaista viestintää odotetaan esim. äitienpäiväkorteissa, mutta tajusi myös sen valheellisuuden omalla kohdallaan.
VastaaPoista