perjantai 31. tammikuuta 2014

Ihmissuhteet

ja flirttailu.

Näin Brasilian pääkaupungin yliopistossa:


Eipäs puhuta ja flirttailla siellä yliopistolla. Ja jätetään minihamekin kotiin.

Suhteeni ihmisiin on "vääristynyt". Vai onko se terve? En osaa pelata pelejä. Jalkapallo on ainoa joukkuepeli, jota lapsena/teininä pelasin mielelläni, ja jossa koin olevani hyvä. Joskus pelasin poikien kanssa ainoana tyttönä ja pärjäsin mielestäni ihan hyvin. Avojaloinkin on tullut joskus pelattua jalkapalloa.

Sittemmin olen inhonnut kaikkia joukkuepelejä. Tiimityöskentelyä olen oppinut töissä, mutta silti edelleen olen enemmän yksinäinen sooloilija, yksinäinen tutkimusmatkailija. Ja kontrollifriikki. Koska olen kontrollifriikki, tarvitsen paljon tilaa ympärilleni. Varmistan jatkuvasti selustaani, samalla koen oudolla tavalla olevani turvassa. Jos olet päässyt lähelle minua jollain tapaa, voit ihmetellä sitä. En välttämättä luota sinuun, vaikka luulisit niin. Vaikka kuvittelisit olevasi lähelläni.

Inhoan flirttailua, mutta teen sitä kuulema. Jos joku heittää minulle älykästä vitsiä, lähden siihen mielelläni mukaan, mutta opin aika myöhään, että sitä kutsutaan "flirttailuksi". Joillekin se on kutsu, joillekin lupaus. Arvaa mitä, minulle se ei ole mitään muuta kuin hauska lause, sananparsi. Nauran tai olen nauramatta.

Annan seksuaalista signaalia. Ai niinkö? Kuka tulkitsee ja mitä? Jokainen näkee sen minkä haluaa?

Baarissa örisevä tyyppi, tai hiukan huojuva kaveri, joka tulee lasinkiilto (alkoholin yliannostus) silmissään vonkaamaan tanssimaan, on ällöttävä otus. Silti minä perhana aina ystävällisesti sanon, ei kiitos, saatan hymyilläkin. Enkö minä saatana osaa olla töykeä. Missä sellaista oppii?

Kontrollifiriikillä on tilaa ympärillään, joten pahimmilta yrityksiltä olen säästynyt. Kontrollifriikki ei vedä kännejä. Kontrollifriikillä ei ole koskaan ollut krapulaa.

Minä perkele mitään flirttaile, jos olen ystävällinen ja hymyilen, vaikka lähtisin mukaan johonkin sananvaihtoon. Tai sitten flirttailen ja mitä siitä. Jos leikinlasku on flirttailua niin sopii sitten. Mutta se ei ole lupaus mistään, eikä kutsu minnekään. Eikä haaste. Minua ei kiinnosta hauskat pikku seikkailut ja rivot eroottiset laulut. Jätän ne heille, jotka siitä nauttivat enkä halua olla sellaisten ihmisten seurassa. Mieluummin menen temppeliini, omalle yksityiselle alueelleni, jonne vain harva sisälle pääsee. Aika monessa seurassa olen avoin ja puhelias, kuuntelen ja katselen paljon, mutta se siitä sitten. Olen epäsosiaalinen, ja ylpeä siitä.


Auktoriteettiongelma vai Pienen Ihmisen Eetos

Jos sinua vaivaa tai pelottaa minun avoimuus, niin se on sitten sinun Ongelma. En aio vaieta enää ikinä mistään. En myy sieluani edes Pelolle. Ja Pelko se just onkin kaiken pahan alku ja juuri. Pelko on yhtä kuin Paholainen, Piru, Ilmestykirjan peto, ainoat oikeat uskonnot, ainoat oikeat totuudet.

Valo on suvaitsevaisuutta, rakkautta, keveyttä, leikkiä, huumoria. Kun valo kohtaa pelon, kaikki kätketty kipu tulee esiin. Tulee lisää pelkoa, vihaa, raivoa, katetutta, kaunaa, ylpeyttä jne. Tiedät kyllä.

Kun valon antaa lempeästi hoitaa noita yllämainittuja, pohjalta alkaa löytyä luottamusta ja puhtaampi maaperä kasvaa Iloin, Toivon, Rakkauden. Otan lapsuudestanikin sen hyvän, mitä siellä olen saanut. Esimerkiksi mielessäni tänään pyöri, että koettele kaikki ja pidä se, mikä hyvää on. Ei haittaa, vaikka välillä tuleekin valittua väärin (tai jos itse niin jälkeenpäin ajattelee). Kaikki me tehdään virheitä ja ylilyöntejä, so what. Annetaan anteeksi, itsellemme ja toisillemme. (Ou jeah, musta tulis hyvä pappi! :))

En ole alamainen kenellekään, en miehelle enkä naiselle, en myöskään lapselle. Olen tasaveroinen itse presidentin ja kuninkaankin kanssa (joskin meillä ei onneksi kuningasta ole ;)). Kunnioitan kyllä heidän saavutuksiaan ja olemustaan, mutta omalla paikallani minä olen yhtä tärkeä. Jokainen meistä.


ps. Kirjani Valon lapsi oli Pienen ihmisen eetos. Olen ylpeä siitä kirjastani, vaikka se on paikoin naiivi, lapsellinen ja joidenkin arvostelijoiden mielestä tekotaiteellinen ja liian täyteen myyttiä yms. tungettu. Haluatteko kuulla salaisuuden? Se on Lapsen kirjoittama, sisäisen lapseni Ääni, ja juuri nyt tässä hetkessä, kunnioitan sitä ääntä, rakkaudella.

Kirjaa voi edelleen tilata täältä, jos haluaa (pieni mainos sallittakoon ;))

http://www.bod.fi/index.php?id=1148&config=bod_fi&method=and&matchesperpage=5&sort=score&words=Hannila+Aija

torstai 30. tammikuuta 2014

7000

Seitsemäntuhatta raja lähestyy, eli blogiani on avattu kohta sen verran. Kiitos kaikille, jotka olette jakaneet tätä matkaa kanssani. On tärkeää puhua ja kirjoittaa näistä asioista, ja rohkaisen (yllytän) jokaista avautumaan jossakin kipeistä kokemuksistaan. Ei sitä tarvitse tehdä tällä tyylillä kuten minä, mutta saa tehdä näinkin. Minulle aikoinaan sanottiin, että vain terapiassa saa puhua. En allekirjoita sitä, vaikka tietenkin hyväksyn sen, että jokainen itse päättää. Joskus on hyvä suojella itseään niin, että puhuu vain luotetuille ja harvoille. Minä päätin rikkoa sellaisetkin rajat, ja en kadu. Minulla on rakkaat ihmiseni. Oma elämäni, hyvinkin yksityinen, jota en jaa.

Tänään minä niin haluaisin ojentaa ruusun vaikka kenelle tuntemalleni ihmiselle. Mutta koska siihen ei ole fyysistä mahdollisuutta, tulkoon se näin kuvan muodossa. Kiitos.


Kiinni et saa.

Teini-Aijan sielunmaisemaa, en suosittele videon katsomista herkille:

http://www.youtube.com/watch?v=Ij5kyeY40hU

...ikinä koskaan, minulla on Siivet!



keskiviikko 29. tammikuuta 2014

Rippikoulu ja opisto

Elämäni ahdistavin koulu, ja onneksi lyhyt.
Siikatörmä. Edelleen näen painajaisia paikasta, vaikka hyviäkin hetkiä siellä on joskus lapsena kesäisin tullut vietettyä. Voitin kerran saappaanheittokisan. :)

Rippileirillä oli ankea, jäätävä tunnelma. Odotin vain päivää, jolloin sieltä pääsee pois. Kaikenlainen teinikapina pyrittiin kitkemään. Tein parannusta yöjuoksusta ja tupakoinnista, mikä tuntuu näin jälkikäteen naurettavalta ja ahdistavalta.

Onpa vaarallista, jos teini maistaa tupakkaa. Lisäksi lestadiolaisten seuroissa pihalla käryää ja todella paljon. Joskus tuntuu, että jokatoinen lestadiolaistyttö tupakoi. Johtuuko se siitä, kun se maailma on muuten niin täynnä kieltoja?

Sitten on tietenkin ne "kympin tytöt", aina kiltit ja miellyttävät, luokan luottamusoppilaat. Tosin heilläkin on paheensa, ja hyvä niin. Liian hyveellinen ihminen epäilyttää. Ihmisiä täällä vain ollaan, miksi siis leikkisimme enkeleitä - tai käänteisesti, piruja.

Vanhoillislestadiolainen nuori saa harvoin olla teini. Tai ehkä minä olen liikkunut vain eliitti- tms. piireissä, joissa niin olen kokenut. Olen kokenut, että puhujien ja pappien perheet on pahimpia. Olin kateellinen joillekin kavereille, joiden isä oli "normaali" (ei siis puhuja tai pappi). Toisaalta joskus olin salaa ylpeä omasta taustastani. Tajusin jo varhain, että puhujan tyttönä pääsee herkästi sakastiin. Siellä oli paremmat pullat ja piirakat, kun tavantallaajilla.

Sanomattakin oli selvää, että puhujat ja papit ovat siellä kastin yläpäässä. Sanottiin, että kaikki työ on arvokasta, kaikki tuodaan vaihetuspöydälle. Miksi sitten tietyt hommat kuului vain miehille? Opin lestadiolaisuudessa, että jos nainen auttaa jotain julkisuudessa, hän on herkästi "ulkokultainen". Äiti Teresat ja Ammat sun muut tuomittiin tämän maailman kunnian perässä juoksevina. Toki varmasti heitä vastaavia miehiäkin oli.

Miehet siis saavat olla "Jumalan miehiä", mutta nainen vaietkoon ja pysyköön hiljaa. Kas tuossa on kaapin paikka. Ai niin, mutta nainen tuntuu vieraalta sanalta koko ympäristössä. On äitejä, on pikku tyttöjä ja on mummoja. Mutta missä ovat Naiset. Maalattu nainen on erityisen pelottava. Joulukuusi, maalipytty, kuulin sanottavan "maailman naisesta". Silti samaan aikaan maalataan taloja, ostetaan kiiltäviä hienoja autoja, suunnitellaan sisustusta. En ole missään muualla nähnyt niin suunniteltuja ja hienosti toteutettuja sisustusratkaisuja kuin lestadiolaispiireissä ja sitten niissä hienostopiireissä, joissa olen ollut kotisiivoojana.

Merkkivaatteet ovat myös useimmilla yllä. Kampaukset ja korut viimeisen päälle. Miksi se maali kasvoilla on niin vaarallista, mutta muu ulkoinen panostaminen ei?

Naisilla on ikään kuin henkinen burka. Saa toki olla kaunis tyttö. Ne kauniit tytöt häviää nopeasti avioliiton satamaan, tietenkin.

Eräs mies kerran sanoi vitsinä, että mihin ne kauniit tytöt häviää, kun menee naimisiin ja yhtäkkiä vierellä on äkäinen akka. Se tais naurattaa joitakin lestadiolaisia miehiä ja myös naisia. Minusta se oli lähinnä surullinen lohkaisu, suututtikin.

Opiston kävin, omasta vapaasta tahdosta. Olin koko ajan lopettamassa sitä kesken ja siitäkin näen toisinaan painajaisia, että olen siellä vielä. Sain sieltä jotain hyvää ja arvokasta, mutta se ei liity mitenkään uskontoon. En ollut vielä päättänyt lukiota, mutta suoritin siellä kasvatustieteen appron verran opintoja. Jotain hyötyä siis. Eivät menneet ne lainarahat tyystin hukkaan, jotka sinne päästäkseni nostin.

Olen kuullut ikäviä pedofiliajuttuja 70-luvun opistoista (tai sitä ennenkin). Jos joku asiasta tietävä haluaa ottaa yhteyttä ja kertoa tarinaansa, kuuntelen mielelläni.

Täydellinen elämä

Epätäydellisen täydellinen, kaikkine rosoineen, kaunis.

Sellainen voi elämä parhaimmillaan olla. Samuli Putro (muistaakseni) laulaa jossain kauniissa rakkauslaulussa, että olet kaunis särö tai roso (jossain täydellisessä pinnassa). En ole vielä biisiä löytänyt muualta kuin radiosta.

Voiko kauniimmin laulaa rakastetulleen?
Olla vaatimatta ja muokkaamatta ihmistä mieleisekseen. Sitähän se rakkaus on. Vanhempienkin rakkaus. Kun vanhemmat alkaavat muokkaamaan lapsestaan kopiota itselleen, niin AUTS. Sattuu ja kovaa. Pakotetaan uskontoon, pakotetaan seuroihin, pakotetaan pyhäkouluun.

Pakotetaan syömään ruokaa, joka maistuu lapsesta pahalle, edes keskustelematta siitä.

(Ja okei, kuulen sieltä, "tuolla ei oo lapsia!")

Ei olekaan. Mutta haluatko kuulla salaisuuden?

Olen ollut lapsi!

Tiedän millaista on olla lapsi.

Tiedän myös hiukan siitä, millaista on olla aikuinen lapselle. Olen hoitanut toisten lapsia satoja tunteja elämässäni. Olenkin ajatellut, että nimi on enne, sillä Afrikassa jossain kielissä nimeni muistuttaa lastenhoitajaa.

Olen joutunut todella paljon teininä ja varhaisessa aikuisuudessa hoitamaan toisten lapsia. Kylällämme monet vanhoillislestadiolaiset äidit soittivat meille, kun tarvitsivat lastenhoitajaa. "Hannilassa on monta tyttöä, kyllä sieltä joku ehtii" -periaatteellako?

Jos tätä lukee joku entinen tuposlainen, jonka lapsia olen hoitanut, niin OK. Hoidin heidät hyvin, niin hyvin kuin taisin, mutta olin todella surullinen. Usein olin teillä vastentahtoisesti, pakotettuna. Kerran eräs rouva soitti meille, ja sain harvinaisen kiukunpuuskan. Kuulin, kun äiti puhelimessa lupasi minut heille. Huusin: "miksi aina minä!" kiukkuisena. Se rouva ei enää koskaan pyytänyt minua, mutta ei haitannut, en pitänyt hänestä. Hän oli kova ja kylmä lapsiaan kohtaan.

Liian monta tuposlaista lapsiperhettä tullut koluttua.
Ysiluokkalaisena miltei puolipäivästä työtä tein lastenhoitajana, ja sain ensimmäistä kertaa elämässäni "isoa" palkkaa. Pimeänä.

Isäni lainkuuliaisena miehenä teki siitä lopun, koska työ oli veron kannalta pimeää. Pohdittiin, että kuka on vastuussa, jos jotain tapahtuisi. Ysiluokkalainen pienten lasten kanssa.

Minua harmitti, kun ensimmäinen suurelta tuntuva rahalähteeni meni poikki. Se oli ensimmäinen paikka, jossa hoidin lapsia mielelläni, koska sain siitä kunnon korvauksen.

Sen jälkeen en juuri missään ole saanut. Sisarusten lapsia olen työttömänä opiskelijana hoitanut paljon, ja harvoin he minulle maksoivat mitään. Jos kirjoittaisin jälkikäteen laskun, olisin rikas.

Mutta en kirjoita. Heidän lapsia hoidin suurella rakkaudella (vaikka olisi se rahakin kelvannut). Rakastan vieläkin noita lapsia, tosin etäältä. He ovat suurenmoisia ihmisiä, elämäni valon kantajia. Rakastan niin, että sydämeeni sattuu.

Lopettakaa vanhoillislestadiolaiset vanhemmat se lasten ja nuorten hyväksikäyttö näissä lastenhoitoasioissa. Lapset ja nuoret eivät ole vastuussa siitä, että te vanhempina päätätte ottaa kaikki lapset vastaan, ja unohtaa ehkäisyn. Ehkäisykin on Jumalan lahja ihmiskunnalle. Muuten täällä olisi todella katastrofaaliset oltavat. Ajatelkaa nyt hetki Järjellä, jonka Jumala teille antanut on.

Mitä jos kaikki maailman ihmiset tekisivät kuten te?

Suvi Teräsniskan Täydellinen elämä -laulu on mulle tärkeä.
En halua ketään loukata tällä blogillani tarkoituksellisesti.

Mutta en koskaan vaikene.
No, ehkä sitten kun kuolen.

Aion elää elämäni puhuen ja kirjoittaen.
Niin kauan kuin henkeni pihisee.

Tässä se Suvi T:n biisi, joka saa toimia loppu elämäni johtotähtenä:

http://www.youtube.com/watch?v=73GZKW7dP_E

tiistai 28. tammikuuta 2014

Ajatuksia vanhoillislestadiolaisuudesta irtautuvalle

Jäikö teini-ikäsi elämättä? Älä huoli! Koskaan ei ole liian myöhäistä saada kunnon teiniangstia. Vaikka olisit 30-vuotias, voit mennä, ostaa mustaa kynsilakkaa, kuunnella roccia, tanssia itsesi tainnoksiin. (Vaikka jotkut sanoisivat, että "se on menny ihan sekaisin".)

Voit myös örveltää viinan kanssa (mutta ota mukaan kaveri, joka tarvittaessa saattaa sinut kotiin, turvallisesti sänkyyn), jos tahdot. Kokeile rauhassa, katsele, maistele maailmaa. Sinulla ei ole mitään kiirettä. Jos et haluakaan kokeilla mitään noin rajua, se on OK. Kaikki on OK.

Jos olet sisimmässäsi runotyttö, herkkä ja taiteita rakastava, tai jos viihdyt klassisen musiikin konsertissa tai oopperassa, sekin käy, rakas ystäväni. Jos tahdot sivistyneesti hiukan maistaa elämän viiniä ja katsella sivusta, olet oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Sinä olet Sinä. Sinä päätät. Kukaan muu ei voi tulla sanomaan sinulle miten sinun pitäisi elää. Tai no, tietenkin voi, ja kun lähdet lestadiolaisuudesta, varmasti niin tulee tapahtumaankin. Tulet kohtaamaan ihmisiä, jotka yrittävät pelotella ja manipuloida sinua takaisin.

Älä huoli! Tähänkin on apua löydettävissä. On vertaistukiverkostoa. Löydät helposti kaltaistasi seuraa esim. Hakomajassa tai facebookin entisten lestadiolaisten ryhmissä. Sielläkin on hyvin erilaista porukkaa, laidasta laitaan, todennäköisesti jotkut vieroksuttavat sinua, mutta erittäin todennäköisesti tapaat heitä, joiden kanssa sinulla synkkaa heti. Tunnet tavanneesi kuin sisaresi tai veljesi, parhaassa tapauksessa ehkä jopa sielunystäviä.

Voit kokea yksinäisyyttä myös siellä, hurjaa ja musertavaa yksinäisyyttä. Silloin kannattaa lähteä jotakin kautta purkamaan tuota tunnetta. Kannattaa mennä terapiaan! Usko minua, vanhaa terapian vastustajaa ja erilaisia terapioita laidasta laitaan kolunnutta, sieltä löytyy varmasti sinullekin se sopiva. Ja tässäkään kukaan ei voi sinun puolestasi tulla sanomaan, mikä on oikein ja mikä väärin. Sinä päätät.

Sinä päätät.

Jos löydät uuden hengellisen kodin muualta, kirkosta tai muista uskontokunnista, sekin on Sinun valinta, ja sinulle juuri oikea sillä hetkellä. Tai jos olet löytämättä. Ei tarvitse uskoa mihinkään viettääkseen hyvän elämän.

Sinä olet tärkeä.
Sinä olet Rakas, jollekin jossakin.

Edessäsi on Uusi Tie, joka ei aina ole helppo, niin kuin se ei lie missään ole. Mutta se on Sinun Tiesi, ja parhaimmillaan se on Valon ja Rakkauden tie. Hyvää matkaa, Ihminen.

(Ja jos päätätkin palata takaisin, olkoon se parhaaksesi myös.)


This is my kingdom!

Utopia.

Ihanneyhteiskunta minun näkökulmasta.

Poltetaan kaikki pyhät kirjat roviolla, tanssitaan niiden päällä korkeat korot kopisten. Levitetään huulille kirkasta punaa tai ollaan levittämättä.

Tehdään kirkoista kauniita sosiaalitoimistoja!
Rukoillaan yhdessä parempi mieli, mutta ei rukoilla yhtä jumalaa. Rukoillaan kaikki sitä omaa pientä jumalaa, joka meillä jokaisella sisällämme on. Että olisimme toisillemme hyviä ja lempeitä.

Soppaa ja sympatiaa -kirkkoja vanhojen tilalle.

Jaataan kaikki materia alennetaan raha jumalan asemastaan.

Ah, tämä minun päiväuneni, rakas utopiani, jonka puolesta rukoilen

rukoilen

joka päivä

tanssien

tanssien tanssien tanssien

Tulkoon teidän valtakuntanne

jumalat ja jumalattaret!

Oi kuuletteko

pienen ihmisen kutsun

näettekö tanssini

(Antakaa minulle seuraavassa elämässäni tuo Utopia, please, and thank you.)

Elämäni aikana kertynyttä roskaa (mm. riparikuvat) menee poltettavaksi. Ihanaa turkoosia (tai sinistä) ja ihanat turkoosit korkkarit.

Väriloistoa

Olen kerran tavannut erään taiteilijan, jonka töitä en lakannut ihmettelemästä. Taitava maalaamaan ja kirjoittamaan, tanssimaan. Monilahjakkuus. Luulen, ett kaikki lapset ovat. Jos heille vain annetaan tilaisuus. Näitä lapsitaiteilijoita on tullut vastaani paljon, ja minulla on tallessa heidän minulle lahjoittamiaan töitä. Ehkä minulla joskus on jonkun kuuluisan taiteilijan varhaistuotantoa ja tulen hirrrmu rikkaaksi. :D Paitsi että en myy.

Tässä yhden taiteilijan työ, saattaa olla 4-vuotiaan:


Ilolintu! Vai the bitch?

Blogissani on paljon ottamiani kuvia. Niitä saa lainata, jos kysyy luvan ja panee kuvaajan nimen mukaan.




Yömietteitä

Minusta tulis hyvä maatalon emäntä! Ottaiskohan nuo mut maajussille morsian kisaan. :) Luonnolliseen rytmiini kuuluu mennä varhain nukkumaan ja herätä kukonlaulun alkaan. Brasiliassa oli hienoa, kun kukkoja kuuli pitkin yötä. Ei vainen, välillä se oli hiukan liikaa, kun ne kiekui kelloista välittämättä ja heräsin siihen heti alkuillasta. :) Eiks se oo kaunis:

Kukko pyrstö pystyssä.

Roskakasoja maaseudulla oli paljon, niin kuin kehitysmaissa yleensä. Mutta ymmärsin, että he myös kulottavat roskiaan silloin tällöin

Ei minusta sittenkään tulisi maatilan pitäjää, miten kasvissyöjästä tulisi? Minulle kaikki eläimet olisivat sitten vain lemmikkejä, pihistäisin välillä kanoilta munia, mutta olisiko minusta edes keritsemään. Enpä usko.

Kanaemo pitää pienistään huolta.
Aija fiilistelee etelän yössä. Ei pala tupakka, muuten vain innostusta riittää.


Varovaista yöllistä tanssia, mutta siitä se lähtee. Tanssi! Elämäni Onni ja Autuus.
 

maanantai 27. tammikuuta 2014

Hei Huolestuneet!

Nonni. Tulihan se sieltä, mitä jo hetken odotin. Huolestunutta kommenttia lukijalta, joka tuumii, että olen aggressiivinen netissä.

Älkää herranen aika ottako kaikkea niin vakavasti. Tämä on yksityinen blogi, vaikka onkin julkinen. Jaan tasan tarkkaan sen mitä haluan. Jos pystyn jakamaan enemmän kuin sinä, ei se liene sinulta pois.

Ja ei, en pelkää "internetin kovaa maailmaa". Olen oppinut mm. terapiassa sen, että jos olet ollut ns. negatiivisessa julkisuudessa, älä koskaan googlaa nimeäsi. Olen sitä noudattanut jo kauan aikaa. En koskaan googlaa nimeäni enkä mene palstoille, joissa ollaan anonyymeja. En enää. On ollut se aika, että olen mennyt, mutta nykyään keskustelen vain omalla nimelläni toisten nimellisten ja kasvollisten kanssa.

Näin on jämpti.
Rauhaa ja rakkautta sinunkin päivääsi, kanssakulkijani.

Ystävältä saatu lyhty




Maanantain valo

Kevät lähestyy. Vaikka vielä edessä on helmikuu. Maaliskuussa valo jo lisääntyy selkeästi. Tänään kuvasin valoa ja muistelin toukokuussa 1984 kuollutta pikkuveljeäni. Terveisiä sinne taivaaseen, rakas veljeni. Jonain päivänä me taas kohtaamme, kun oma kehoni luopuu ääriviivoistaan.


Hoitokokoushaavat ja pedofiliapeto

Jep, kuumetta pukkaa. Sydänoireita, keuhkoissa kipua. Pitäisi mennä viikolla verikokeisiin, tiedä vaikka mulla olisi sitä kuuluisaa SYNTIVERTA:

http://yle.fi/uutiset/veripalveluyritys_vaittaa_mittaavansa_syntia_veresta/7043791

Nukuin koko sunnuntain, välillä vain nousin syömään. Vähän ennen kuin kauppa meni kiinni, juoksin hakemaan mustalle kissalleni ruokaa, kun oli loppumaan päässyt.

Mustia kissoja, mustia lampaita, hui! Pelottaako?

Nyt kaikki katsomaan:

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/syntisin_silmin_12859.html#media=12881

Hannu Karpon upea vanha teos.

Vaikka yöllisiä kokouksia ei ehkä enää ole, niin yhtä mustaa toimintaa silti. Onneksi pedofiliajutut ovat alkaneet tulla päivänvaloon. Sitä on PALJON, paljon enemmän kuin moni uskaltaa ajatellakaan.

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/ainoa_oikea_jumala_30906.html#media=30907

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/voimala_lestadiolaisaitien_synnytyspakko_37747.html#media=37756

Ja se, jossa itekin mukana olin:

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/lestadiolainen_liike_salasi_lasten_hyvaksikayton_80321.html#media=80336

Turha siellä missään osoitella Hannilan perhettä, olette ihan samassa veneessä itse.

Eräs korkea-arvoinen lestadiolaisvaikuttaja soitti A-talkin jälkeen isälleni, ja kysyi, että "onko asiat sovittu Aijan kanssa". Oli hätä heillä, että tyttö lähtee laajemmalti puhumaan? En saanut tietää tätä isältäni, vaan ihan muualta.

Lopuksi vielä tämän yön tanssibiisi, ihanaa maavoimaa:

http://www.youtube.com/watch?v=NS2BCuUb5VU

sunnuntai 26. tammikuuta 2014

Sumua (lapsen omakuva)

Ken hän on?

Missä kulkee

Punainen nalle.

Auringonkukka

Kerroin, että rakastan kukkia. Auringonkukka on ollut aina lempikukkani. Auringonkukka on yhtä kuin äitini. Pitkään ajattelin, että auringonkukkani on van Goghin kukka, mutta ei niin ollutkaan. Totuus on tämä:



Minun äitini on aina ollut hyvin kaunis nainen. Katselin lapsena äitini lapsuuden ja nuoruuden kuvia, ja näin tarinoita. Nuori äitini on kuin malli, laulava malli, sillä hän osasi laulaa myös. Ajattelen, että äitini joutui loukkuun mentyään naimisiin lestadiolaisen miehen kanssa. Mutta ehkä se oli hänen tiensä, hänen piti kulkea se tie.

Äidilleni ollaan varmasti oltu hyvin kateellisia hänen kauneutensa vuoksi. Tiedättehän naiset, käsi sydämellä, kuka ei joskus olisi katsonut kateellisena tai ainakin yliampuvan ihaillen missejä. Itse olin lapsena tosi kiinnostunut Miss Suomi -kisoista, ja vaivihkaa niitä seurasin. Kerran äänestin jotain Lakeuden tyttöä jopa, aika nuorena, salaa. Sama nainen kuoli muutaman kuukauden päästä auto-onnettomuudessa. Se oli hämmentävää, sillä sen ainoan kerran, kun äänestin jotain, tämä kuoli kohta. Pelottikin hiukan, "sinun ei pidä äänestellä" sanoi jokin ääni sisälläni.

Olen usein pohtinut, miten äitini sopeutui lestadiolaiskulttuuriin tultuaan siihen ulkopuolelta. Etenkin kun hän oli niin kaunis. Vanhoissa valokuvissa minua katsoi hiukan ujo, mutta hymyilevä filmitähti. Ja siitä filmitähdestä tuli minun äitini.

Tietenkin minä satutyttönä ja lukevana lapsena rakensin äidillenikin sellaisen sadun. Äiti kasvatti kukkia. Ihmiset ihmettelivät miten äidilläni olikin niin paljon kukkia, jotka voivat hyvin. Itselläni kukat tahtoivat kuolla aina. Joskus vein jonkun kukan raadon kotiini, ja kohta äiti soitti minulle, että se kukkii ja voi hyvin. Mikä maaginen kosketus hänellä olikaan?

Voitin kerran arpajaisista Kiinanruusun. Se kukki kauan ja hartaasti, äidin käsissä. Meillä oli myös Yönkuningatar, joka on Karibialta ja Väli-Amerikasta kotoisin oleva kaktuskasvien heimon yökaktuksiin kuuluva mehikasvi. Kun se kukki, me valvoimme ja katselimme sitä. Sen huumaava tuoksu täytti koko kodin.

Kesällä pihalla äiti kasvatti auringonkukkia. Ne kasvoivat niin korkeiksi, että kun äiti kurkotti kädellään, hän juuri ja juuri ylsi kukkaan saakka. Ja minun äitini on pitkä kuin malli. Minä ihailin äidin kauneutta. Mistä se suuri kaipuu kauneuteen kasvoikin sisälläni?

Yönkuningatar

Tatuoitu nainen

Hankin jossain välissä ehkä tällaisen tatuoinnin, en vielä tiedä mihin kohtaan kehoani. En tarvitse muistutusta kuolevaisuudestani, mutta tämä tuntuu hyvältä. Kuolema ja luopuminen, kaikenlainen irtipäästäminen ovat elämäni lempiteemoja. Tatuointi symboloi "puhtaan" ihon koskemattomuudesta luopumista. Tämäkin aamu alkaa irtipäästämisen tanssilla, let's go! Rock.
Taiteilija: Riikka Säärelä (2012)

Kaunis Kukka ja Tulessa Tanssiva Tyttö

Lapsena kerran minulla oli Pikkusisko. Minulla oli ihana pikkusisko, jota halusin enimmäkseen suojella. Joskus harvoin minä kiusasin häntä. Mun pikkusisko halusi leikkiä paljon ja pyysi mua usein mukaansa. "Lähdetään retkelle", hän sanoi, ja keräsi eväitä laukkuun.

Usein tyrmäsin hänet ja sanoin, että luen mieluummin. Aurinko paistoi ulkona, pikkusisko lähti retkelle ja minä jäin lukemaan kirjojani. Naapurin pikkutytöt tykkäsivät pikkusiskosta. Hänellä oli jo lapsena äidillinen piirre, ja hän tykkäsi hoivata naapurin tyttöjä.

Minä raivostuin nollasta sataan, jos joku kiusasi pikkusiskoa. Pikkusisko oli pieni, pienempi kuin minä. Jossain välissä olin päätä pitempi pikkusiskoani ja urheilin kovasti, pikkusisko ei pysynyt perässäni. Koko lapsuuden meillä oli yhteinen huone. Öisin heräsin, jos pikkusiskolla oli hätä ja autoin häntä. Kun ensimmäinen kissamme kuoli me itkimme niin, että lämpö nousi kuumeeseen. Koulussa pojat sanoivat, että "pikku-Hannila ei uskaltanut tulla kouluun, kun iso-Hannilakaan ei tullut". Kuvittelin olevani Peppi Pitkätossu, ja pikkusiskoni oli Annika.

Minä olin kateellinen pikkusiskolle. Hän sai huomiota, mitä vaille itse koin jääväni. Jo vauvana hän sai huomiota erityisen tarpeen takia. Katselin kuvia, enkä vieläkään oikein tiedä, mistä siinä oli kyse, kun valkoinen tuki sidottiin hänen jalkoihinsa. Myöhemmin hän oli sairaalassa leikattavana, ja minä toivoin, että pääsisin itsekin. Sairaala oli seikkailuympäristön aatelia. En päässyt kuin vasta täysi-ikäisenä.

Pikkusisko uskalsi elää, kun minä pakenin kirjojeni maailmaan. Pikkusiskoni oli pelottavan kaunis! Hänellä oli poikakavereita ja hänellä oli hauskaa. Minä ajattelin, että he ovat tyhmiä, nostin nenääni ja tartuin kirjaan. Runotyttöä, Vihervaaran Annaa. Tiina eksyy, vihreä varis ja Ollin oppivuodet. Minun leikkini, minun maailmani, minun ystäväni olivat mielikuvituksen tuotetta. Se kaikki ruma ja paha odotti kirjojen ulkopuolella, se kaikki mikä todella tapahtui. Mistä minulle on sanottu monta kertaa, että niin ei tapahtunut ehkä kenties ollenkaan.

Pikkusisko. Kun minä putosin ja lujaa, pikkusisko ojensi minulle kätensä. Se käsi oli hauras niin kuin lapsena. Mutta hän ojensi sen. Hän yritti myöhemminkin, jolloin torjuin hänet. Pelkäsin, että hän puukottaa selkään. En koskaan saanut olla heikko, niin koin. Olin Tulessa_Tanssiva_Tyttö omassa intiaanimaailmassani. Tyttö, joka tanssii ja nauraa, vaikka tuli tarttuu hänen kiharoihinsa. Olin se, joka kalliolta hyppäsi kylmään veteen ensimmäisenä.

Aivan konkreettisesti. Varhaiset kesät ja talvet olivat pikkusiskon kanssa ihania. Me kitkimme perunamaata (mikä ärsyttävyydestään huolimatta oli kivaakin) ja sitten me juoksimme uimaan. Me kävelimme avojaloin kivikkoista tietä pyyhe kaulalla roikkuen. Uimme niin kauan, että kiljuva nälkä ajoi meidät kotiin. Minä halusin aina vähän kilpailla. "Juostaan avojaloin tuota kivikkoa pitkin tuonne." Ja minä juoksin lujaa. Tulessa Tanssiva Tyttö juoksee lujaa eikä tunne kipua. Tarvitaan lasinsirpale kantapohjaan, että tyttö pysähtyy.

Rakastan nimiä, joissa on Kukka. Rakastan myös taivaan sineä ja hehkuvaa väriloistoa. Joskus kesäiltaisin tuntuu kuin taivalle olisi vedetty erisävyisiä huulipunaraitoja. Osaa se luontokin, koristautua. Äiti Maa. Tulessa Tanssiva Tyttö tanssii Äiti Maalle.



lauantai 25. tammikuuta 2014

Maijan tarinaa ja Aijan tarinaa

Saako olla hiukan vihainen näin jälkikäteen?

A-talkin jälkeen minulle sanottiin - hmm - suhteellisen korkealta taholta, että osuuteni on nyt hoidettu, minun ei tarvitse enää julkisuudessa puhua kokemastani. Saatoin tulkita itsekin asian noin?

Miten minusta tuntuu, että suuri yleisö haluaa anonyymeja tarinoita, kun on kyse seksuaalista väkivaltaa kokeneista ihmisistä vanhoillislestadiolaisen liikkeen sisällä. Minultakin joku kysyi olenko Maijan tarinan Maija. No, en ole. Olen pelkkä Aija, ilman ämmää.

Hienoa silti, että Maijan tarina on julkaistu. Hyvä juttu. En ole kyllä itse pystynyt kirjaa kokonaisuudessaan lukemaan, se on niin rajua tekstiä. Se repii haavojani auki, ja toisaalta taas ei kosketa, koska en ole yrittänyt asioita hoitaa vanhoillislestadiolaisten parissa samaan malliin. Ja koska en ole halunnut olla vanhoillislestadiolainen.

En ole myöskään halunnut kuulua kirkkoon. Monet tämän Maijan asian ympärillä olleet tu(t)kijat ovat olleet kirkon kanssa tiiviisti tekemisissä, ehkä siirtyneet vanhoillislestadiolaisuuden ahtaista ympyröistä avaramman kirkon alle. Hippihörhöilijä, kirkosta eronnut ja muutenkin karannut väkivallan kokenut saisi olla hiljaa vai mitä? Miksi minusta tuntuu siltä? Onko se ensisijaisesti oma asenteeni? Toisaalta, "olet osuutesi hoitanut", viittaa muualle.

Jos tätä juttua lukee joku toimittaja tai tutkija, haastan sinut/teidät katsomaan asiaa minun kannalta. Myöskin Varjoista valoon -projekti, jossa lähtökohta on kokijan omassa äänessä (http://www.sininentuki.info/foorumi/index.php?topic=3974.0) tarjoaa arvokasta ensikäden tietoa, ei toimittajien tai pappien muokkaamaa tekstiä.

Jos kyseessä ei ole pelkkä uskontojen välinen taistelu (vanhoillislestadiolaiset vastaan kirkko) niin luulisin, että meidän tarinamme kiinnostavat. Meidän ei tarvitse pysyä varjoissa anonyymina. Monille se toki sopisi, varsinkin heille, joilla on omakohtaista kokemusta seksuaalisesta väkivallasta, mutta jotka eivät sitä halua nähdä. Heitäkin on paljon. Oma kipu ja tuska saattaa myös saada sellaisen muodon, että aletaan taistella järjestelmää vastaan paljstamatta omaa kokemusta taustalla.

Kulttuuriantropologian opinnoissani on ollut erittäin mielenkiintoinen osa-alue autoetnografiasta, myöskin tutkimuksen taustalla olevien pyrkimysten läpinäkyvyydestä. Suosittelen tutustumaan aiheeseen.

Päivämies, yön Naiset ja ystävyys

Kirjoitin 15 vuotta sitten pari kertaa vanhoillislestadiolaisten Päivämies-lehteen. Toinen tekstini julkaistiin kaksi kertaa peräkkäisinä keväinä, luultavasti juttujen puutteen vuoksi. Vai oliko se niin hemmetin hyvä? Väitän, että pystyisin edelleen kirjoittamaan Päivämieheen juttuja anonyymina ja ne menisivät kirkkaasti läpi. Kelpaisivat ilolla sisarille ja veljille.

Olen hemmetin hyvä matkimaan koodikieltä. Vai olenko. Puhuiko minussa tuolloin viisitoista vuotta sitten kadonnut lammas, joka vielä oli Jeesuksen olkapäillä. Niin kuin siinä kauniissa kiiltokuvassa, jonka pyhäkoulusta sai?

Pyhäkoulut olivat hemmetin ahdistavia. (Sori, toistan tässä itseäni: hemmetin hemmetti!)

Sitä toistuvaa liibalaabaa, just. Lapset eivät useinkaan ole niin tyhmiä, kuin aikuiset luulevat.

Häpeän Päivämies-juttujani, mutta joskus ihan sen takia piruuttani voisin ne tänne näkyville laittaa. Vertailun vuoksi, myötähäpeän vuoksi? Myötähäpeä on aina myös omaa häpeää, väitän tätä ties kuinka monetta kertaa. Onko jotain hävettänyt lukea näitä juttujani? No, miksi. Käsi sydämelle, katse peiliin, MIKSI?

Joo, se vouhkaa tuolla blogissaan, että jotkut ovat poistaneet sen fb-kavereistaan, oi nyyh, ja se itse on tehny samaa. No, niin olen. Olen matkan varrella poistanut ihmisiä, joita en ole jaksanut katsella. Jotka ovat jostain - omasta syystäni - ärsyttäneet minua. Lestadiolaisia serkkuja, lestadiolaisia ihmisiä. Ei ole tuntunut olevan mitään yhteistä. Olen ajatellut, että minut saa poistaa, ja minä saan poistaa.

Vertailun vuoksi: olen myös poistanut turhia julkkiksia, jotka jotenkin A-talkin jälkeen ovat päätyneet fb-kavereikseni, mutta joiden kanssa ei ole ollut mitään yhteistä. Olen niin vanhanaikainen ihminen, että en halua pitää haamuystäviä. Jos jaan jotain yksityisesti, jaan se vain heille, joiden kanssa minulla on jonkinlainen vuorovaikutuksellinen yhteys. Mitä teen fb-kaverilla, joka ei koskaan kommentoi elämääni? Sen verran huomioherkkä sitä tämä nainen on.

Lestadiolaisilla on tuntunut olevan hirveästi suorittamiseen perustuvaa statuspäivittelyä. Niin kuin sen uskonnonkin näen, se on paljolti suorittamista. Tai no, itselleni oli, juu juu, voihan se olla, että jollekin se on sydämen usko. Olkoon niin, rauha maassa ja ihmisillä hyvä tahto.

Pari ihmistä olen poistanut, joiden poistaminen on hiukan harmittanut. He ovat joskus noteeranneet minut. Mutta toisaalta, he ovat julkkiksia, joilla yli tuhat ystävää siellä fb:ssa. Ei yksi pieni pohjoisen tyttö haittaa, vaikka häviääkin Oulun lumisiin maisemiin.

Oulu on muuten kaunis kaupunki, talvellakin. Eilen kävin kahden ystävän kanssa Vanhalla Paloasemalla pyörähtämässä (http://yossa.fi/vanha-paloasema,-bar--bistro). Sitä ennen kävin yksin Neverissä (http://www.ngo.fi/fi/), vanhassa kantapaikassani. Sieltä lähdin pois, kun musiikki alkoi vituttaa. :) Kerrankin niin. Musiikkimakuni on laajentunut. Pystyn kuuntelemaan melkein mitä vain, mutta klassinen ja virret aiheuttaa näppylöitä tällä hetkellä. Ja kansanmusiikki. Liikaa menneen taakkaa. Kunnon basso, rock! Ja iskelmät tuutulauluiksi, kiitos.

Sitten kaunis nainen johdatti minut ja nuoren miehen meren rantaan. Ah miten kaunista siellä oli, mutta jäätävän kylmää. Ei kiehunut meri, ei. Ei helvetin lieskoja, vaikka maailman menoa kurkkasin. Ennemmin helvetti jäätyy ennen kuin Aija tekee parannuksen. ;) Että rukoilkaa vain rauhassa, rakkaat siellä menneisyydessä. Iloa päivääsi, hyvää ruokaa, hyvää musiikkia, kynttilän valoa, lasi viiniä. Rakkaudellisia kohtaamisia. Niistä on Hyvä Päivä tehty. Valon päivä.

Tässä yksi lempibiiseistäni, sopii eilisiin tunnelmiinkin:

perjantai 24. tammikuuta 2014

Pieni suklaapuoti

Äkkimakeaa. En ole tavannut suklaata, josta en olisi pitänyt. :) Pieni suklaapuoti on yksi suloisimmista elokuvista, jonka olen nähnyt.
Oma tekele

Jonkun muun

Pakkohoitoon



Huomenta hyvin nukutun yön jäljiltä! Saamme herätä taas uuteen aamuun ja uusiin tarinoihin. :)

Aika tarkkaan 15 vuotta sitten minut vietiin pakkohoitoon, psykiatriseen. Olin alkanut saamaan ns. fläsäreitä, takaumia jostain hyvin pelottavasta. Heräsin öisin hiestä märkänä ja kauhusta jäykkänä. Tunsin aivan fyysisesti, miten minuun työnnyttiin - no, arvannette, mitä tarkoitan, vaikka en sitä enemmän avaa. Aloin elää aivan käsittämätöntä painajaista. Ympärilläni oli uhkaa ja uhkia. En enää pystynyt syömään, sillä kaikki ruoka, varsinkin liha, oksetti minua. Myöhemmin olen kuullut, että jotkut naiset haistavat sianlihassa ja miehen sukuelimissä samaa tuoksua. Minulla on vielä työnalla, että löytäisin tuohon aiheeseen sitä tukevaa tutkimustietoa.

No, liha oli ehdottomasti kielletyn listalla. Join teetä, ja söin hiukan makeaa. Muuta en tuntunut tarvitsevan. Öisin säpsähtelin ja tarkastelin oven lukkoa. Koko ajan odotin, että musta hahmo tulee luokseni ja tekee tehtävänsä, tai useampi musta hahmo.

Kuljin pitkin metsiä. Metsässä olin rauhallinen. Valo tuntui kirkkaalta. Metsässä jokin suojaava rauhallinen voima kietoi minut syleilyynsä ja sain aina hetken verran levähtää. Mutta kun palasin kotiin, palasin ihmisten joukkoon, painajaiset palasivat. Joka puolella oli saatanaa ja perkelettä, olin kuin riivattu lapsi. Myöhemmin Manaaja-elokuvasta löysinkin itseni, joskin pääni ei pyörinyt samalla tavalla kuin elokuvan pikkutytöllä.

Koin, että isäni kuunteli minua ja ymmärsi minua. Olen siitä isälleni edelleen kiitollinen. Päädyin silti lempeän taivuttelun vuoksi psykiatriseen päivystykseen. Siellä minulle sanottiin, että paikkani ei luultavasti ole siellä. Mutta kun eräs henkilö vaati sitä, että minun on mentävä hoitoon, annoin myöten. Sovittiin, että menen yhdeksi yöksi, ja aamulla katsotaan mitä aletaan tehdä.

Mutta. En ymmärtänyt, että jouduin suljetulle osastolle. Liian myöhään tajusin, että minut on vangittu, menin ansaan. Pyysin päästä pois, mutta Mikael-niminen hoitaja (muistaakseni, oli muuten ihana tyyppi) sanoi, että et sä voi kyllä lähteä, säännöt on nämä.

Mielessäni musteni, sain raivokohtauksen. Ravasin sairaalan käytävällä kiroten kaiken, latelin kaikki mahdolliset kirosanat mitä keksin. Menin huoneeseeni, jossa hauraan oloinen nainen niiskutti istuen vuoteensa laidalla. Suutuin entistä enemmän. Ajattelin, että minä en ole orja enkä jää vangiksi sinne. Otin tuolin käteeni ja muutamalla napakalla iskulla hajotin ikkunan (pleksiä, jonka ei muka pitäisi hajota). Menin aukosta ulos ja juoksin pois.

Olin äärimmäisen uupunut parin kuukauden vähän nukkumisen ja syömisen jälkeen. Mikael sai minut pihalla helposti kiinni. Mikael hyppäsi päälleni ja kaaduin lumeen. Tunsin helpotusta, ja päätin antautua. En enää jaksaisi mitään.

Seuraavaksi heräsin Oysissa, jossa aivan uskomattoman komea nuori lääkäri paikkasi haavojani. (Miten voin muistaa tuollaisen yksityiskohdan?) Kyselin hätääntyneenä, että kuolenko nyt. Lääkäri sanoi, että et kuole, olet vahva tyttö ja elät pitkään. Lempeästi hän poisti lasinsirpaleita kehostani ja minä olin täysin valmis luottamaan häneen, hänen lempeisiin käsiinsä.

Seuraavaksi heräsin psykiatrisella, lepositeissä. Sain paniikkikohtauksen. Oli yö, minut oli sidottu kiinni, enkä päässyt tarkastamaan oven lukkoa. Olin sellissä. Ovessa oli pieni aukko, josta eräs ärsyttävä mies kävi välillä kurkkimassa. Huusin apua, karjuin, että älkää jättäkö minua yksin, auttakaa. Mies kävi karjumassa aukostaan, että suu kiinni.

Seuraavana aamuna eräs lempeä pyöreä nainen, josta tuli omahoitajani, sai järjestettyä asiat niin, että en jäisi enää yksin siteisiini. Seuraavat päivät ja yöt olivat hajanaisia. Aina kun heräsin, vieressäni istui joku "yökkö". Oli Millaa ja Heliä, mukavia tyttöjä. Yleensä he lukivat kirjoja, kun heräsin. Niin varmaan itsekin olisin tehnyt. Lukutoukkana halusin aina tietää, mitä kirjaa he lukevat. Joidenkin heidän kanssaan syntyi mielestäni hyviä keskusteluja, vaikka he ehkä itse pitivät minua mielisairaana.

Mielisairas. Hirvittävä häpeän leima. Minulla meni vuosia toipua siitä. Opiskeluaikana kuljin hetken aikaa ns. lääkäriporukassa, siskoni ystävien seurassa. Usealla heistä oli tohtorin tutkinto lääketieteestä, tai tulossa. Yksi heistä oli tekemässä psykiatrisessa keikkaa. Hän kertoi usein "niistä eläimistä" hauskoja tarinoita. Vaikenin. Raivo kasvoi sisälläni, kunnes kirjoitin tuolle ihmiselle suoraan, että tietäisitpä mitä puhut ja kenelle puhut.

Meni luottamus lääkäreihin siinä. Psykiatrisessa on ihmisiä, ei eläimiä. Terveyden ja sairauden raja on kuin veteen piirretty viiva. Eräs läheinen käydessäni luonani sairaalassa laski leikkiä siitä, että mistä hoitajat ja potilaat erottaa. No, hoitajilla on avaimet. No, vakavasti, onko ihme, jos ihminen joskus romahtaa, kun on kokenut lapsuudessaan kovia? Minä romahdin, tuolloin helmikuussa 1999. Jotkut ilkeämieliset ihmiset sanoivat jälkeenpäin, että "kohta se on siellä taas, nämä mielisairaudet kun yleensä uusiutuu". En myöskään tarvinnut lääkkeitä. Lepositeissä ollessani minulle kokeiltiin monenlaista, mutta ilmeisesti ei löytynyt sopivia. Joskus lääkkeet voivat auttaa pahimmalla hetkellä, en niitä nyt ole tässä tuomitsemassa. Mutta itselleni ne eivät vain sopineet.

Lähihoitajat ovat olleet parhaita ihmisen kohtaajia, mitä olen kivikkoisella tielläni kohdannut. Lääkäreissä on usein jotain ylimielistä. He luulevat korkeamman koulutuksen takia olevansa parempia kuin sairaanhoitajat tai lähihoitajat? (No nyt puhumattakaan sairaala-apulaisista yms.)

Olen kyllä myöhemmin, luojan kiitos, tavannut fiksujakin lääkäreitä. Ja no, olen oppinut, että koulutus ei kerro läheskään koko totuutta. Ihanimmat ihmiset, joita olen tavannut, ovat olleet kouluja käymättömiä. Minulla on varmasti ollut satoja työkavereita (työhistoriani on niin laaja) ns. duunaritasolla. Siellä olen kohdannut oikeita helmiä, ihmisiä, joilla ei ole turhaa snobbailua eleissään, jotka uskaltavat olla sitä mitä he ovat. Olen levännyt tuollaisten ihmisten lähellä.

Sairaalareissuni olisi voitu välttää, jos lähelläni olisi ollut ihminen, joka olisi ottanut minut syliin ja sanonut, että kaikki on hyvin. Vai olisiko sittenkään? Ehkä oli Kohtalon tarkoitus, että koen tuon asian. Kyllä, tätäkään kokemusta en antaisi enää pois. Se on osa minua. Ikkunan läpi mennessä tulleet haavat ovat osa minua. Ne ovat jo arpeutuneet. Toisesta polvesta on tunto osittain mennyt. Kun arpea hellästi koskettaa tietystä kohtaa, ei tunnu missään. Kun koskettaa laajemmalti, syntyy jänniä hermoväreitä polven alueelle.
Vapaus

Kaksinaismoralismi


Olen kasvanut uskonnollisessa perheessä, joiden saarnoissa vilisi saatanaa ja perkelettä, kaikkien niiden hyvien enkeleiden lisäksi. Pieniä myös usein puhuteltiin: "olettehan te tottelevaisia isälle ja äidille" samaan aikaan kun lapsesta sanottiin, että hän on uskon esikuva. Miten voi olla esikuva jollekin, jos pitää ottaa jokin rooli? Väitän, että lapsi on unohdettu vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä. Ja, tottakai liikkeen sisäpuolella on yksilöitä, jotka hoitavat lapsiaan hyvin ja oikein, rakkaudella, niin kuin moni muukin ihminen tässä maailmassa.

Seksuaalisuus. Tyttöjä puhutellaan jo nuorina pukeutumisesta ja niistä vaaroista, mitä paljas pinta saattaa aiheuttaa toisessa sukupuolessa. Olen usean vanhoillislestadiolaisen miehen kuullut katsovan myös pornoa. Samaan aikaan saatetaan saarnaspöntöstä puhua Jumalan sanaa. Mikäs siinä, jos pornoa katsoo - onhan se ns. aikuisviihdettä - mutta sitten olisi kyllä syytä tarkkaan miettiä, mitä sanoo aiheesta muualla. Olen itsekin pornoa katsonut, tottakai, ainakin tutkijaprofiililla. ;)

Nuorena tyttönä Helsingin ry:llä vanhemmat miehet kuolasivat perässä. Eikä siinäkään mitään, kyllähän ihminen paljon viettiensä mukaan toimii, mutta kunhan toimisi rajojen mukaan! Toinen aikuinen saa kuolata toisen perään, mutta lapset ovat pyhää maaperää. Lasten työ on leikki, ja Luoja suokoon, että jokaisella lapsella olisi turvalliset leikkipaikat. Enkä tarkoita rautaportein suljettuja aitauksia vaan henkistä turvaa, luovuuden leikkiä, elämän seikkailua; vastuullisia vanhempia! Yhteiskunta luo terveellisiäkin rajoja. Vaikka en oikeuslaitokseen luota aukottomasti (rikas saa paremman asianajajan ja ehkä myös paremmn kohtelun). Itä-Suomen hovioikeudesta olen kuullut kaikenlaista jännää suhteessa seksuaalirikoksiin. Miten on mahdollista, että jotkut selvät tapaukset kaatuvat siellä, ja seksuaalisen väkivallan kokijasta tulee oikeuskäsittelyssä syyllinen?

Nainen tahtoo levittää huulipunaa huulilleen (on muuten minullakin juuri nyt punaista huulikiiltoa ihan vain sen takia, että täällä yksinäisyydessäni halusin nähdä huuleni selvästi kasvoistani), mitä vikaa siinä on? Mikä siinä sinua pelottaa, hyvä vanhoillislestadiolainen sääntömaakari? Miksi sinua pelottaa niin paljon, jos kaunis nainen tulee vastaasi ja häikäisee sinut? Nainen pysyköön kotonaan, lasten parissa, harmaana hiirulaisena. Ai niin, voihan toki kotonakin lasten kanssa olevalla naisella olla minihame päällä ja meikkiä kasvoissa, kaupungilla korkkarit ja pinkit kynnet. Sellaista äitiä pieni poika katsoo häikäistyneenä ja sanoo: "mun äiti on maailman kaunein nainen!" Poika voi toki sanoa niin äidistään, joka hiukset roikkuen ja iho ryppyisenä nostaa hänet yöllä sängystä syliinsä. Jos äiti rakastaa poikaansa suurella sydämellä, poika rakastaa äitiään takaisin.

Järjestyksen on kuitenkin mentävä niin. Vanhempien on ensin rakastettava lapsiaan, opetettava lapsilleen rakkauden alkeet, jotta he osaavat sitten myöhemmin.

A-talkissa oltuani olin hyvin väsynyt. Kävin lääkärissä ja terapiassa, sain apua. Kirjoitin kirjan nopealla aikataululla, hätäisesti. Kirjoitin silti hyvän terapiakirjan. Kriittinen yleisö ei sitä arvostanut, ja hyvä niin, onhan se paikoin rönsyilevä ja unenomainen. Mutta sitä ei ollutkaan tarkoitettu Taivaslaulun tavoin tavoittamaan kauniilla laululla suurta yleisöä. Se oli Valon lapsen lapsellista puhetta, epätoivoinen yritys tulla kuulluksi aikuiselle kertojalleen. Se on alitajunnan paikoin mustaa ja synkeää kieltään, ja sen kirjoittaja (minä) ei ymmärtänyt sitä itsekään täysin. Hän ei ollut humalassa eikä huumattuna sitä kirjoittaessaan vaan rikki, sisältä kipeä ja yksinäinen.

Ja siirrytäänpä takaisin kolmannesta persoonasta kokemuksen ääneen. Olen hyvin kiitollinen heille, jotka lukivat kirjan ja saivat siitä oikeasti jotakin. He kaikki ovat jollain tavalla taiteilijoita (tai se on minun määritelmäni taiteilijuudesta). Sydämen ja sielun tulkkeja. Pilkkua ei tarvitse aina nussia, sehän on vanha tosiasia. (Äh, anteeksi rivoiluni.)

Kiitos. Kliseisen iskelmäisesti: hetkeäkään en antaisi pois. Elämäni on hyvä, täysi ja kokonainen. Aion kirjoittaa edelleen. Kirjoittaminen saa minusta esiin todellisen terävän puoleni enkä jää enkelikaapuihin (jota monet ovat olleet tuputtamassa minulle). Naiset, heittäkää turha enkeily pois ja alkakaa rohkeasti elää omaa elämäänne, johon teillä on oikeus. On jo aika, että miehet istuvat hiljaa paikallaan ja kuuntelevat, mitä teillä on sanottavana! Oli uskontoa tai ei.

torstai 23. tammikuuta 2014

Rakkaus


Voimaannuttava valokuvapolku menneeseen

Valokuvapolku (ja koko tämä blogi) on ikään kuin käänteisessä aikajärjestyksessä, siinä luodaan katsaus tästä hetkestä menneeseen. Pikkuveli on edesmennyt veljeni Pekka Johannes, mutta pikkuveli edustaa minulle muitakin veljiäni, jotka koin kadottaneeni. En tiedä olenko enää unessa (vrt. blogin nimi), ja paperit ovat nyt järjestyksessä ainakin itselläni. Mutta sen tiedän, että tätä tietä ja matkaa en enää pois vaihtaisi. Koen sisäistä rauhaa, jota en olisi koskaan uskonut saavuttavani. Tiedän, että jotkut ovat ns. hyppineet seinille tämän kirjoitteluni vuoksi, mutta en pyydä sitä anteeksi. Meillä jokaisella on oma tarinamme ja saamme kertoa sen. Joskus sitä mielellään pitäisi uhrina pitämänsä ihmisen anonyymina, ehkä juuri sen takia, että ei tarvitsisi kohdata omaa pimeää puoltaan? Hajanaisia ajatuksia... en tiedä vielä, oliko tämä blogi nyt sitten tässä? Ehkä ei, sillä sisälläni on palava tahto kirjoittaa. Ehkä kirjoitan jotain uutta, toisella tavalla, tai sitten palaan edelleen menneeseen. Nyt olen kuitenkin lomalla. Kiitos Sinulle, joka jaoit tätä matkaa kanssani, näiden tarinoiden verran. Pidetään toisistamme huolta, ollaan ihmisiä ihmisille.

Hymy


Uusi tie

Näen valon

Pikkuveli

Pikkuveli pelkää koiraa

Tyttö ja sen Varjo

Energiahoidot

Olen käynyt paljon energiahoidoissa, kuten saamassa Reiki-hoitoa, EFT:tä, Cammalot Seichemiä, enkelienergiahoitoja. Minusta ne ovat vaarattomia "kevyitä" hoitomuotoja, kun lähdetään hakemaan apua ns. pieniin vaivoihin. Mutta kun on kyse isoista traumoista, en missään tapauksessa suosittele pelkästään energiahoitoa avuksi. Yhdistetty psykoterapia ja energiahoidot voivat olla hyvä juttu.

Kehoterapiat kuten PVT (psykologinen vyöhyketerapia) on jo astetta parempi kuin energiahoidot. Mutta siinäkin on puutteensa (varmaan kaikessa!). Se yksistään voi olla liikaa vakavissa traumatiloissa. Puheterapiat tai ratkaisukeskeiset terapiat (virallisen puolen psykoterapiasuuntaukset) taas saattavat jäädä heikoksi vaikutukseltaan sellaisen asiakkaan kanssa, joka osaa jo valmiiksi käsitteellistää ja analysoida. Itselläni ne ovat olleet yhtä tyhjän kanssa. Sama kuin olisin jonkun psykologian opiskelukaverini kanssa jutellut. Paitsi että minä olen näennäisesti tarvinnut apua ja tuo toinen ei.

Kuitenkin usein psykoterapeuteilla kehonkieli paljastaa. Istutaan hiukan kyyryssä, ristitään jalkoja ja käsiä, vältetään katsekontaktia asiakkaaseen. Sama tietysti luontaisterapeuteilla. Usein vanhemmat elämää nähneet naiset ovat olleet parhaita asiakkaan vastaanottajia, olivat he sitten virallisen tai luontaislääketieteen puolen ihmisiä.

Kalevalaiseen jäsenkorjaukseen ja kansanparantajiin uskon, mutta he eivät lupaakaan suuria niin kuin jotkut enkeli- tai EFT-terapeutit joskus.

Olin kerran suhteessa energiahoitajan kanssa. En todellakaan ollut mikään pulmunen, eli en tässä syytä häntä mitenkään. Minua pyydettiin mukaan ohjelmaan, jossa tarkasteltiin kriittisesti vaihtoehtoisia hoitomuotoja. En suostunut, koska en halua mollata niitä. (Mielestäni yhteiskunnan ei pidä rajoittaa näiden hoitojen saantia, koska yksilöllä on itsellä vastuu siitä, mihin menee hoidettavaksi. Ja toivottavasti jokainen terapeutti, oli mitä lajia tahansa, kieltäytyy hoitamasta selvästi tasapainotonta ihmistä, jota hoito saattaisi "avata" ja rikkoa lisää.)

Ihastuin energiahoitajaani. Hän tiesi, että minulla on seksuaalitrauma taustallani. Hän silti alkoi kanssani suhteeseen, kun tiiviisti pidin häneen yhteyttä ja kerroin tarinaani.

Olin aikuinen ja tein itse oman valintani. Silti kyseenalaistan vielä näin jälkikäteenkin hänen toimintansa. Minä toivoin ja odotin, että hän rakastuisi minuun. Hän puolestaan oli heti varma, että niin ei tulisi käymään ja kertoi sen minulle. (Minun moka siis, että silti yritin.) No, olenkin aina ollut rakkauden kerjäläinen.

En suosittele energiahoitajia, joilla ei ole terveyspuolen koulutusta. Esimerkiksi jos vilkaiset Suomen energiahoitajat ry:n sivuille, niin siellä se näkyy, ei taida poikasilla olla kenelläkään terveydenhuoltoalan koulutusta. En suosittele, ellet halua pelkästään apua johonkin päänsärkyyn, unettomuuteen tai selkävaivoihin. Niitä he osaavat hoitaa ihan hyvin.

Jos siis kanssasiskoni tai -veljeni harkitset energiahoitoja, niin voin sanoa, että parhaat kokemukset minulla on Rosen-terapiasta ja sellaisista energiahoitajista, joilla on myös terveydenhoitajan tms. koulutus taustalla. He ovat yleensä naisia, ja naiset vain yksinkertaisesti ovat parhaimpia hoitajia. Miehillä usein ego ja oman suorituksen korostaminen vie huomion pois asiakkaasta. Näin kävi minunkin suhteessa. Koin, että tuo energiahoitaja oli niin oman taitonsa lumossa, että keskittyi täysin taistoon "energiahoitojen puolesta". Hänen epävarmuutensa näkyi juurikin siinä. Jos hän olisi ollut todella varma siitä, että voi auttaa niin laajasti ihmisiä kuin mainosti, niin hänen ei olisi tarvinnut alleviivata pätevyyttään niin paljon.

Koulutuskaan ei kyllä välttämättä takaa sitä, että auttaja kykenee kohtaamaan asiakkaan. Olen tavannut yhden törpön psykiatrinkin. Mutta lähtökohtaisesti se koulutus kuitenkin on HYVÄ asia, antaa laajempaa näkökulmaa asioihin. Olen itsekin käynyt Reikin viikonloppukurssin. Viikonloppukurssi on hiukan eri asia kuin vuosien koulutus.

Koti ja kynttilät

Ei sitä ihminen paljon tarvitse. Mulla ei ole telkkaria (en jaksa katsoa). Katsoin kyllä aikoinaan netin kautta paljon sarjoja ja elokuvia, koko ajan vähemmän ja vähemmän. Mitä enemmän elän omaa elämääni sitä vähemmän kaipaan elokuvia.

Minulla on kaikki mitä tarvitsen. Uuden imurin ottaisin mielelläni, jossain vaiheessa ostan. Muuta en oikein keksi mitä palavasti tarvitsisin.

Kynttilöitä. Niitä menee näin pimeän aikaan paljon.


keskiviikko 22. tammikuuta 2014

Sisarussuhteet ja ystävyys

Olen ison perheen lapsi nuorimmasta päästä. Minulla on elossa olevia sisaruksia kahdeksan, kuolleita ainakin kuusi (en ole täysin varma, sillä kotonani ei ole kovin avoimesti puhuttu lapsista, jotka äitini synnytti kuolleina).

Joistakin syistä olen kokenut aina ulkopuolisuutta. Olen ollut levoton sielu. Olen muuttanut yli 30 kertaa elämässäni sen jälkeen, kun 18-vuotiaana muutin kotoani pois. Noin puolet sisaruksistani ja heidän puolisoistaan on harvoin vieraillut luonani. Kotini on aina ollut hiljainen ja yksinäinen.

Sisaruksistani suurin osa on mennyt hyvin nuorena naimisiin, ja alkanut heti saada lapsia. Se on tyypilllistä lestadiolaisperheissä. Olen kuullut sellaisia selityksiä sille, että minun luona ei ole käyty kylässä, että minulla on niin pieni asunto. Lapset tulevat siellä levottomiksi.

Olen ollut levoton sielu. Eiväthän he minun perässäni olisi pysyneetkään. Mutta pakko sanoa, että olen sisarussarjassani tuntenut itseni hyvin yksinäiseksi. Rikkaammat sisarukseni, he, joilla on ollut isot talot ja komeat autot, ovat vierailleet kyllä toistensa luona. Minä vierailin myös heidän luonaan, usein lastenhoitajana. Minusta tuntui, että kelpasin lastenhoitajana.

Iältään lähellä olevat sisarukseni olivat minulle läheisiä. Jouduin heistä hetkeksi etäämmälle, kun irtauduin vanhoillislestadiolaisuudesta. Olen aina ollut elämäni taitekohdissa suorasanainen, ehkä jopa pelottavan suorasanainen. Minulle on sanottu, että herkästi loukkaan sanoillani.

Sisarukseni ja vanhempani hyväksyivät minut (suurin osa heistä), vaikka irtauduin lestadiolaisuudesta. Koin, että elämä alkoi palautua uomiinsa taas. Silti he harvoin kävivät luonani kylässä.

Mentyäni A-talk -ohjelmaan 2012, kaikki sisarukseni ottivat minuun etäisyyttä. Myös he, joiden kanssa olin ollut läheinen. Facebookissa he estivät minut ja myös monet serkkuni estivät minut. Välittömästi heti ohjelman jälkeen. Se satutti, mutta ajattelin, että selviän siitäkin. Olenhan selvinnyt niin monesta elämässäni.

Joskus elämässä käy niin, että todelliset sisarukset eivät ole sinun vertasi. Näin minulle kävi. Todelliset sisarukseni ovat esimerkiksi tulleet aina luokseni kylään. Olen tietoisesti itse lakannut vierailemasta toistamiseen paikoissa, joissa käyn koko ajan kylässä, mutta vastapuoli ei tule minun luokseni. Olen ihmetellyt sitä ja ollut pahoillani.

Kun valmistuin ylioppilaaksi, en suostunut ylioppilaskuviin kuten muut lukion käyneet sisarukseni. Äitini suostui suostumattomuuteeni. Isäni valmistui samana päivänä yliopistosta, kun minä lukiosta. Juhlistani tuli isäni juhlat. Meille tuli paljon vieraita, ja osa heistä hämmästyi, kun näki valkolakin päässäni. Eräs kiltti täti harmitteli, ettei ollut tiennyt juhlistani, joten ei voinut tuoda lahjaa kuten hän toi lahjan isälleni. Ne olivat isäni juhlat.

Eräs ihana työkaveri antoi minulle lahjaksi 2 litraa karpaloita ja viisikymmentä markkaa. Vaikka olin vasta tutustunut häneen yrityksessä, jossa viritimme kännykän suodattimia. Olin hämmentynyt mutta onnellinen, joku muisti minut.

Rakkaimmat sydämen sisarukseni ovat muuttaneet Tampereelle. On ollut hiukan yksinäistä. Harva ihminen jostain syystä tulee luokseni kylään. Edelleen se menee niin, että minä menen. Selityksenä on usein – varmasti syystäkin – se, jos tällä ystävällä tai tutulla on lapsia. Minun on lapsettomana helpompi mennä hänen luokseen. Sitten on vain niitä hankalia tilanteita, että yhteistä aikaa ei vain järjesty.

Silloin hiljaa luovutan. Enhän itsekään halua olla kaikkien maailman ihmisten kanssa tekemisissä. Olen itsekin välttänyt menemästä jonnekin, minne minua on jatkuvasti pyydetty, kun on tuntunut, että kyseinen ihminen imee minusta voimaa. En halua olla kenenkään ainoa ystävä, ja tällaisessa ihmissuhteessa tunsin olevani hetken aikaa.

Jos sinulla ei ole paljon ystäviä, mene ihmisten joukkoon. Avaudu. Niin minä olen opetellut tekemään. Älä anna kenellekään sitä taakkaa, että hänen pitäisi olla ainoa ja paras ystäväsi.

Valmistuin vasta yliopistosta. Jotkut ystäväni kävivät kylässä ja jotkut ihmiset, joita itse en kutsunut vaan läheiseni – ilman lupaani. Se suututti minua, joskin lopulta nämä toisen kutsumat, minun kannalta kutsumattomat olikin ihan kiva ottaa vastaan. Eräs ihminen vastasi kutsuuni, että ei ole juuri silloin näillä seuduin, mutta voisimme joskus tavata vaikkapa kaupungilla tai voisin mennä hänen luokseen kylään.

Ihmettelin. Miksi hän ei olisi voinut tulla luokseni myöhemminkin, minun kotiini. Miksi minun kotiin on niin vaikea tulla? No, hän ei ollut läheinen ystävä, pelkkä tuttava. Jos ihmisiä näin saa luokitella.

Ystävyys ja luottamus on lujaa ja syvää, silloin kun sitä on ja sitä hoitaa. Olen kiitollinen muutamasta hyvästä ystävästäni. Terveisiä vain sinne Tampereelle, rakkaani. Rakastan teitä, kiiitos kun olette. Olette todellisia ystäviä, sieluni sisaria ja veljiä.

tiistai 21. tammikuuta 2014

Kunniavieras

Hänen elämänsä oli tähdenlento, aavikon kukan kuiskaus.

Minä istun rappusilla ja katselen taivasta. Olen kohta seitsemän vuotias ja maailmani on mustunut. Ei ole iloa, ei ole valoa, ei ole pilkahdusta toivosta.

Varastossa pieni pyörä kiharalla, minä vihaan taipuneita muotoja. Tahdon suoraa, viivasuoraa. Minä vihaan mutkia. Mutkassa minun kukkani kohosi pois.

Jäljet. Minä vihaan autoja, minä vihaan jarrutusjälkiä, minä vihaan mittanauhoja. Minä en tiedä missä on sentti, missä on tuuma, en tahdo tietää, sillä vihaan mittanauhoja.

Minä vihaan kypäriä. Sinulla ei ollut kypärää. Minä tahdon antaa pääni sinulle ja mennä itse pois. Minä tahdon kaikilla maailman miljoonilla ostaa sinun elämäsi takaisin, mutta jumala ei kuuntele minua. Jumala on kuollut, jumala on julma, jumala on lasten vihollinen.

Vain julma vihollinen repii kukkasia maasta kysymättä lupaa.

Minä vihaan koulua. Minä vihaan lapsia, jotka leikkivät ja nauravat. Minä seison varjossa, olen musta kuin Toven Mörkö. Kukaan ei huomaa minua. Koulussa on kirjasto. Sinne minä menen ja etsin sinua kirjojen sivuilta. Minulle sinä olet Pikku Prinssi, minä kettu. Käärmettä vihaan. Miksi sinulla oli toinen tähti? Miksi edes tulit tänne, jos sinun piti palata omalle tähdellesi.

Minä vihaan sinun kukkaasi.

Minä vihaan lapioita, ja mullan tömähdystä valkoiseen pintaan. Minä vihaan valkoisia hautajaiskukkia ja niiden imelää tuoksua, minä vihaan koristeellisia nauhoja ja sanoja "rakkaamme muistolle".

Vihaani kestä en, enkä muidenkaan vihaa. Suljen vihani mustaan lipastoon sydämeni alle. Lukitsen kannen ja heitän avaimen kaivoon.

Minä vihaan toukokuuta, minä vihaan toukokuun aurinkoa. Se toukokuu, poikkeuksellisen lämmin. Minä vihaan keinuja. Istun keinussa ja olen onnellinen. Sinä ajat ohi, sinä naurat, sinä nostat kättäsi.

Eikä sinulla ole kypärää!

Ja sinä naurat. Nauraen lähdet. Hetken lapsi, päivän lapsi.
Sinä lahjoitat minulle elämän mustan lahjan, mustaan silkkiin käärityn. Minä avaan sen kaksikymmentä vuotta myöhemmin.

Minä luulin, että kuolen sitten, kun lahjasi avaan. Mutta siinä olin, huusin, huusin ja hajosin jälleen. Pala palalta suruani kaivoin esiin. Vanhaa haurasta pintaa.

Tulee aamu. Tulee vihreä. Tulee hiljainen aavistus siitä, että olet ollut siinä aina, lähelläni. Minä häikäistyn onnesta. Minä ajan pyörällä (rohkeasti ilman kypärää) etelän metsissä, ja hymyilen kohti taivasta. Minä menen tallille ja tervehdin hevosta, etäältä katson.

Ja minä saan tietää sen totuuden, että olet ollut aina täällä. Sinä tulet ja menet häilyvän rajan takana. Unessani sinä rakastat minua ja sanot, että kuolemaa ei ole. Minä uskon sinua. Sinun voimasi ja lämpösi ei ole tästä maailmasta. Minulla on ihmisen silmät itkemistä varten ja vihdoinkin minä itken ja itken, sinua rakas kunniavieraani.

"Eikä sun vieraasi asumaan jäänyt, lähti se muualle matkaan. Vielä se tulee, mennäkseen jälleen, lähemmäs kuin aavistatkaan." (http://www.youtube.com/watch?v=WfKFKUE2rUA)


Salainen intohimo

Minulla on salainen intohimo, löysin hänet nopeasti. Minä hyppään korkealta, uskallan hypätä. Minä verhoan hänet. En anna palaakaan kenellekään, sillä hän on minun oma. Haluan omistaa ja päästää irti. Menen lähelle ja kauas. Sytytän nuotion ja sammutan sen. Olen leikkivä lapsi ja tuhma aikuinen. Minä uhraan ja pyhitän, jumalien ja jumalattarien alttarilla.