Pakkohoitoon

Huomenta hyvin nukutun yön jäljiltä! Saamme herätä taas uuteen aamuun ja uusiin tarinoihin. :)

Aika tarkkaan 15 vuotta sitten minut vietiin pakkohoitoon, psykiatriseen. Olin alkanut saamaan ns. fläsäreitä, takaumia jostain hyvin pelottavasta. Heräsin öisin hiestä märkänä ja kauhusta jäykkänä. Tunsin aivan fyysisesti, miten minuun työnnyttiin - no, arvannette, mitä tarkoitan, vaikka en sitä enemmän avaa. Aloin elää aivan käsittämätöntä painajaista. Ympärilläni oli uhkaa ja uhkia. En enää pystynyt syömään, sillä kaikki ruoka, varsinkin liha, oksetti minua. Myöhemmin olen kuullut, että jotkut naiset haistavat sianlihassa ja miehen sukuelimissä samaa tuoksua. Minulla on vielä työnalla, että löytäisin tuohon aiheeseen sitä tukevaa tutkimustietoa.

No, liha oli ehdottomasti kielletyn listalla. Join teetä, ja söin hiukan makeaa. Muuta en tuntunut tarvitsevan. Öisin säpsähtelin ja tarkastelin oven lukkoa. Koko ajan odotin, että musta hahmo tulee luokseni ja tekee tehtävänsä, tai useampi musta hahmo.

Kuljin pitkin metsiä. Metsässä olin rauhallinen. Valo tuntui kirkkaalta. Metsässä jokin suojaava rauhallinen voima kietoi minut syleilyynsä ja sain aina hetken verran levähtää. Mutta kun palasin kotiin, palasin ihmisten joukkoon, painajaiset palasivat. Joka puolella oli saatanaa ja perkelettä, olin kuin riivattu lapsi. Myöhemmin Manaaja-elokuvasta löysinkin itseni, joskin pääni ei pyörinyt samalla tavalla kuin elokuvan pikkutytöllä.

Koin, että isäni kuunteli minua ja ymmärsi minua. Olen siitä isälleni edelleen kiitollinen. Päädyin silti lempeän taivuttelun vuoksi psykiatriseen päivystykseen. Siellä minulle sanottiin, että paikkani ei luultavasti ole siellä. Mutta kun eräs henkilö vaati sitä, että minun on mentävä hoitoon, annoin myöten. Sovittiin, että menen yhdeksi yöksi, ja aamulla katsotaan mitä aletaan tehdä.

Mutta. En ymmärtänyt, että jouduin suljetulle osastolle. Liian myöhään tajusin, että minut on vangittu, menin ansaan. Pyysin päästä pois, mutta Mikael-niminen hoitaja (muistaakseni, oli muuten ihana tyyppi) sanoi, että et sä voi kyllä lähteä, säännöt on nämä.

Mielessäni musteni, sain raivokohtauksen. Ravasin sairaalan käytävällä kiroten kaiken, latelin kaikki mahdolliset kirosanat mitä keksin. Menin huoneeseeni, jossa hauraan oloinen nainen niiskutti istuen vuoteensa laidalla. Suutuin entistä enemmän. Ajattelin, että minä en ole orja enkä jää vangiksi sinne. Otin tuolin käteeni ja muutamalla napakalla iskulla hajotin ikkunan (pleksiä, jonka ei muka pitäisi hajota). Menin aukosta ulos ja juoksin pois.

Olin äärimmäisen uupunut parin kuukauden vähän nukkumisen ja syömisen jälkeen. Mikael sai minut pihalla helposti kiinni. Mikael hyppäsi päälleni ja kaaduin lumeen. Tunsin helpotusta, ja päätin antautua. En enää jaksaisi mitään.

Seuraavaksi heräsin Oysissa, jossa aivan uskomattoman komea nuori lääkäri paikkasi haavojani. (Miten voin muistaa tuollaisen yksityiskohdan?) Kyselin hätääntyneenä, että kuolenko nyt. Lääkäri sanoi, että et kuole, olet vahva tyttö ja elät pitkään. Lempeästi hän poisti lasinsirpaleita kehostani ja minä olin täysin valmis luottamaan häneen, hänen lempeisiin käsiinsä.

Seuraavaksi heräsin psykiatrisella, lepositeissä. Sain paniikkikohtauksen. Oli yö, minut oli sidottu kiinni, enkä päässyt tarkastamaan oven lukkoa. Olin sellissä. Ovessa oli pieni aukko, josta eräs ärsyttävä mies kävi välillä kurkkimassa. Huusin apua, karjuin, että älkää jättäkö minua yksin, auttakaa. Mies kävi karjumassa aukostaan, että suu kiinni.

Seuraavana aamuna eräs lempeä pyöreä nainen, josta tuli omahoitajani, sai järjestettyä asiat niin, että en jäisi enää yksin siteisiini. Seuraavat päivät ja yöt olivat hajanaisia. Aina kun heräsin, vieressäni istui joku "yökkö". Oli Millaa ja Heliä, mukavia tyttöjä. Yleensä he lukivat kirjoja, kun heräsin. Niin varmaan itsekin olisin tehnyt. Lukutoukkana halusin aina tietää, mitä kirjaa he lukevat. Joidenkin heidän kanssaan syntyi mielestäni hyviä keskusteluja, vaikka he ehkä itse pitivät minua mielisairaana.

Mielisairas. Hirvittävä häpeän leima. Minulla meni vuosia toipua siitä. Opiskeluaikana kuljin hetken aikaa ns. lääkäriporukassa, siskoni ystävien seurassa. Usealla heistä oli tohtorin tutkinto lääketieteestä, tai tulossa. Yksi heistä oli tekemässä psykiatrisessa keikkaa. Hän kertoi usein "niistä eläimistä" hauskoja tarinoita. Vaikenin. Raivo kasvoi sisälläni, kunnes kirjoitin tuolle ihmiselle suoraan, että tietäisitpä mitä puhut ja kenelle puhut.

Meni luottamus lääkäreihin siinä. Psykiatrisessa on ihmisiä, ei eläimiä. Terveyden ja sairauden raja on kuin veteen piirretty viiva. Eräs läheinen käydessäni luonani sairaalassa laski leikkiä siitä, että mistä hoitajat ja potilaat erottaa. No, hoitajilla on avaimet. No, vakavasti, onko ihme, jos ihminen joskus romahtaa, kun on kokenut lapsuudessaan kovia? Minä romahdin, tuolloin helmikuussa 1999. Jotkut ilkeämieliset ihmiset sanoivat jälkeenpäin, että "kohta se on siellä taas, nämä mielisairaudet kun yleensä uusiutuu". En myöskään tarvinnut lääkkeitä. Lepositeissä ollessani minulle kokeiltiin monenlaista, mutta ilmeisesti ei löytynyt sopivia. Joskus lääkkeet voivat auttaa pahimmalla hetkellä, en niitä nyt ole tässä tuomitsemassa. Mutta itselleni ne eivät vain sopineet.

Lähihoitajat ovat olleet parhaita ihmisen kohtaajia, mitä olen kivikkoisella tielläni kohdannut. Lääkäreissä on usein jotain ylimielistä. He luulevat korkeamman koulutuksen takia olevansa parempia kuin sairaanhoitajat tai lähihoitajat? (No nyt puhumattakaan sairaala-apulaisista yms.)

Olen kyllä myöhemmin, luojan kiitos, tavannut fiksujakin lääkäreitä. Ja no, olen oppinut, että koulutus ei kerro läheskään koko totuutta. Ihanimmat ihmiset, joita olen tavannut, ovat olleet kouluja käymättömiä. Minulla on varmasti ollut satoja työkavereita (työhistoriani on niin laaja) ns. duunaritasolla. Siellä olen kohdannut oikeita helmiä, ihmisiä, joilla ei ole turhaa snobbailua eleissään, jotka uskaltavat olla sitä mitä he ovat. Olen levännyt tuollaisten ihmisten lähellä.

Sairaalareissuni olisi voitu välttää, jos lähelläni olisi ollut ihminen, joka olisi ottanut minut syliin ja sanonut, että kaikki on hyvin. Vai olisiko sittenkään? Ehkä oli Kohtalon tarkoitus, että koen tuon asian. Kyllä, tätäkään kokemusta en antaisi enää pois. Se on osa minua. Ikkunan läpi mennessä tulleet haavat ovat osa minua. Ne ovat jo arpeutuneet. Toisesta polvesta on tunto osittain mennyt. Kun arpea hellästi koskettaa tietystä kohtaa, ei tunnu missään. Kun koskettaa laajemmalti, syntyy jänniä hermoväreitä polven alueelle.

Vapaus