Äidilleni ollaan varmasti oltu hyvin kateellisia hänen kauneutensa vuoksi. Tiedättehän naiset, käsi sydämellä, kuka ei joskus olisi katsonut kateellisena tai ainakin yliampuvan ihaillen missejä. Itse olin lapsena tosi kiinnostunut Miss Suomi -kisoista, ja vaivihkaa niitä seurasin. Kerran äänestin jotain Lakeuden tyttöä jopa, aika nuorena, salaa. Sama nainen kuoli muutaman kuukauden päästä auto-onnettomuudessa. Se oli hämmentävää, sillä sen ainoan kerran, kun äänestin jotain, tämä kuoli kohta. Pelottikin hiukan, "sinun ei pidä äänestellä" sanoi jokin ääni sisälläni.
Olen usein pohtinut, miten äitini sopeutui lestadiolaiskulttuuriin tultuaan siihen ulkopuolelta. Etenkin kun hän oli niin kaunis. Vanhoissa valokuvissa minua katsoi hiukan ujo, mutta hymyilevä filmitähti. Ja siitä filmitähdestä tuli minun äitini.
Tietenkin minä satutyttönä ja lukevana lapsena rakensin äidillenikin sellaisen sadun. Äiti kasvatti kukkia. Ihmiset ihmettelivät miten äidilläni olikin niin paljon kukkia, jotka voivat hyvin. Itselläni kukat tahtoivat kuolla aina. Joskus vein jonkun kukan raadon kotiini, ja kohta äiti soitti minulle, että se kukkii ja voi hyvin. Mikä maaginen kosketus hänellä olikaan?
Voitin kerran arpajaisista Kiinanruusun. Se kukki kauan ja hartaasti, äidin käsissä. Meillä oli myös Yönkuningatar, joka on Karibialta ja Väli-Amerikasta kotoisin oleva kaktuskasvien heimon yökaktuksiin kuuluva mehikasvi. Kun se kukki, me valvoimme ja katselimme sitä. Sen huumaava tuoksu täytti koko kodin.
Kesällä pihalla äiti kasvatti auringonkukkia. Ne kasvoivat niin korkeiksi, että kun äiti kurkotti kädellään, hän juuri ja juuri ylsi kukkaan saakka. Ja minun äitini on pitkä kuin malli. Minä ihailin äidin kauneutta. Mistä se suuri kaipuu kauneuteen kasvoikin sisälläni?
Yönkuningatar |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti