Kirjoittamisen ihanuus ja kidutus

Luin joskus Ihmisen ääni -kirjasarjasta Mika Waltarin mietteitä kirjoittamisesta. Hän (muistaakseni, en löydä kirjaa hyllystäni tarkastaakseni, olen sen jollekin lainannut) kirjoittaa siitä, miten kirjailijat ja runoilijat ovat tavallista narsistisempaa porukkaa. Itseironiaa viljellen hän määritteli esimerkiksi romaanin kirjoittamisen pitkäksi yksinpuheluksi, ja kirjailijan omahyväiseksi kuvitellessaan, että kaikkia kiinnostaa juuri hänen tekstinsä. Suuruusajattelua ja suuruudenhulluutta.

Hymyilyttää aina tuo kun muistan, sillä olen usein toistellut itselleni, kun olen halunnut kirjoittaa, että "no ketä kiinnostaa". Oikeasti. Ja kun vuosikausiksi kadotin haluni lukea yhtään mitään itse, peilasin haluani muihin. Ja jos aivan rehellisiä ollaan, kyllä jokainen kirjoittava ihminen panostaa ensisijaisesti omaan tekstiinsä eikä siinä ole mitään pahaa. Kateutta jotkut pelkäävät myös paljon, ikään kuin siinä itsessään olisi jotain pahaa? Haastan sinut tätä lukevan pohtimaan pelkäätkö kateutta? Kartteletko kateellisina pitämiäsi henkilöitä, jotka sinä itse tulkitset kateellisiksi?

Minä olen ollut kateellinen useinkin. Taitaville kirjoittajille. Oikeastaan mikään muu taidemuoto ei herätä minussa kateutta niin kuin kirjoittaminen. Kun aloin uskaltaa kirjoittaa itselleni tulenaroista aiheista, kateuteni pieneni huomattavasti. Juuri tällä hetkellä en tunne kateutta toisten kirjoittamisesta, edes korkeista myyntiluvuista tai suuresta yleisöstä. Kateus kuului samaan kuoreen kuin pelko, jonka olen kokenut hajonneen yltäni. Samalla tunnen hyväksyntää kateutta ja rakkautta kateellista kohtaan.

Uskallan väittää (omahyväisesti, Waltarin askelissa :)), että toiselta ihmiseltä tuleva kateus voi vahingoittaa sinua vain, jos sinulla on kaikupohjaa sille kateudelle omassa itsessäsi. Yritätkö kätkeä oman kateellisen puolesi? Miksi niin pelkäät kateutta ja et halua olla missään tekemisissä kateellisten kanssa? Yksinäistä sinulla tulee siellä maailmassa olemaan, sillä ne ystäväsi, jotka eivät mielestäsi ole kateellisia, ovat yhtä taitavia kätkemään kateuden tunteensa kuin sinä itse. Tällaista vuoropuhelua olen käynyt itseni kanssa vuosia.

Olen kirjoittanut tätä blogia vain vähän aikaa, mutta varmaankin joka päivä jotakin. Tekstiä olisi paljon enemmänkin, mutta yritän hillitä itseni. Äidyn kirjoittamaan intiimistä asioista ja sitä aina jälkeenpäin kadun. Mutta olen päättänyt, että en anna häpeälleni valtaa, en poista tätä blogia. Kirjoitusvirheetkin saavat olla, vaikka niitä joskus korjaan huomatessani. Heikkoina häpeän hetkinä lohdutan itseäni, että ei tätä loppujen lopuksi moni lue. Peilaan mennyttä itseäni, jolloin kävin vain vilkaisemassa blogimaailmaa. En kiinnostu helposti. Tekstin pitää olla hyvin syväluotaavaa ja paljastavaa, että minua kiinnostaa. 

Pidän omaa tekstiäni toisinaan sellaisena, joten kai nyt tässä kehun itseäni? Mutta totta hitossa oma tekstini kiinnostaa minua. Hymyilyttää. Näitä syyllisyyden rippeitä täällä vielä heittelen likasaaviin. Miksi hemmetissä tuntisin syyllisyyttä siitä, että kirjoitan, vaikka kirjoittaisin paljon? Lukijan vastuulla on mitä hän lukee. Joku saattaa hymähtää ja sulkea blogini ensivilkaisun jälkeen, ärsyttävää ja epäkiinnostavaa itsereflektointia. Joku toinen saattaa käydä toisen ja kolmannenkin kerran. Eilen yksi ihminen sanoi, että sana Rohkea kuvaa kirjoittamistani. Pelkooni, että tekstini on liian intiimiä, eräs ystäväni sanoi, että tekstini on verhottua...

Palautteesta. Olen aina takertunut siihen tiukasti. Pelkokuoren mukana meni suuri huomion ja palautteen kaipuu. Mutta silti myönnän, että tuntuu kivalta, kun joku kehuu, vaikka enenevissä määrin ohitan sen nopeaa ja yritän olla takertumatta siihen (ei toki tarvisisi yrittää). Saa tuntua kivalta. Mutta nyt kirjoitan ensisijaisesti itselleni tätä verkkopäiväkirjaa. Päätin joskus, että en koskaan ala tähän hommaan. Olin sitoutunut Waltarin ajatukseen kirjoittajan keskimääräistä suuremmasta narsismista ja säikähdin pelkästään tuota sanaa. Kun en enää pelkää sitä määritelmää, kipuni haluaa tulla esiin tekstini kautta. Annan sen tulla. Sellainen diagnoosi on kaiketikin olemassa kuin huomionhakuinen persoonallisuushäiriö ja nauran ääneen ajatusta, että ehkä olen sellainen. Kivussani olen kuitenkin hyvin huomionkipeä. En ole aina ollut. Aiemmin kätkin kaiken sisälleni ja näyttelin taitavasti selviytyjää.

Nykyään kun kohtaan ihmisen, josta vaistoan (ja mulla on hyvä vaisto! :)), että hän sallii minun olla kipeä, pelokas, tyhmä, kateellinen, ruma, kaunis, viisas, uljas jne. mitä tahansa, menen paistattelemaan lähelleen ja alan herkästi puhua ja kirjoittaa kaikenlaista. Häpeäni siitä pienenee pienenemistään. Olen kuin iso lapsi, ymmärrän sen, mutta sallin itseni olla. Vaistoan myös aika pian, jos tällä henkilöllä tulee lapsellisuuksieni raja vastaan, ja silloin vetäydyn vaivihkaa pois.