Joogaterapia

Minä uskon kehoterapiaan. Uskon siihen, että tunteet jäävät kehoon – etenkin ne, jotka on aikoinaan kielletty ja torjuttu. Uskon myös siihen, että ihmisen keho voi muistaa asioita, joita tietoinen mieli ei muista.

Jooga tuo minulla näitä tunteita esille. Joogan jälkeen on usein (ei aina) välittömästi hyvä olo, mutta jonkin ajan kuluttua kehosta alkaa nousta tunteita. Minun keho on jäykkä ja kankea. Olen kymmenen vuotta joogannut astangajoogan alkeita, välillä hiukan alkeisjatkoa kokeillut. Sen jälkeen olisi tarjolla vielä jatkokurssia ja mysorea, joissa molemmissa tulee lisää asanoita, suomeksi sanottuna kai asentoja.

Kun kehostani on alkanut nousta liikaa asioita, tai vastustus on saanut vallan, olen usein lopettanut joogan pitkäksi aikaa. Yleensä se menee niin, että joogaan melko aktiivisesti kaksi kuukautta, sitten pidän parin viikon tauon, kunnes taas jatkan. Olen hyväksynyt itselleni sen tahdin, enkä pyri mihinkään suoritukseen tai saavutukseen ("ensi vuonna tähän aikaan olen mysore-kurssilla!"). Olen sitä tehnyt tarpeeksi, kiitos vain.

Nyt olen yllättäen joogannut ahkerasti melkein kaksi viikkoa. En ole jättänyt edes välipäiviä, sillä olen järkeillyt, että jos istun tuntikausia päivässä tietokoneella – ja joogaan minulla menee korkeintaan tunti kerrallaan – on aivan sama, teenkö päivittäiset harjoitukseni. Juju onkin siinä, että en ole pakottanut itseäni. Tällä kertaa päivittäinen jooga-annos on ollut sisäsyntyinen halu alkaa hengittää ja sen tahdissa tehdä hitaita liikkeitä.

Olen varma, että joogan takia olen "suhtkoht ihminen". Aina kun elämässäni on joogaa vähintään kaksi kertaa viikossa, olen rauhallisempi tunteideni kanssa. En sillä tavalla hötkyile ja panikoi, kuin jos en urheilisi. Olen sen urheilemattomuuden kanssa kokenut, että myös kehostani nousevat tunteet jäävät sumuisimmiksi.

Joogan jälkeen tulee niitä fiiliksiä "minä rakastan sinua", "sinä ansaitset hyvää pelkällä olemassaolollasi", "olet rakkauden lapsi". Luoja tietää tätä mekanismia taustalla, mutta luojan kiitos näistä ajatuksista, jotka tuntuvat aivan fyysisenä lämpinä virtana kehossani. Jooga avaa myös seksuaalisuutta minussa. Joskus joogan aikana tunnen seksuaalista nautintoa, jota en fyysisessä kanssakäymisessä juuri sillä tavalla miehen kanssa ole tuntenut. Öh, menikö liian intiimiksi? Olen oppinut, varsinkin joogatessa, että siinä tunteessa ei ole mitään pahaa. Olen silloin ikään kuin ehyempi, Nainen, omissa rajoissani, kyseessä on Minun nautinto, ei kenenkään muun. (Ja ei, mieleni, en kuuntele syytöksiä itsekkyydestä! Jos en osaa antaa nautintoa itselleni, en osaa antaa sitä kenellekään muullekaan. Niin kerta.)

Astangajooga on minulle kehoterapiaa, jossa itse säätelen ja ohjaan asioiden kulkua. Joskus olen ollut niin huonossa kunnossa, että olen tarvinnut ulkopuolisen apua, ja silloin jooga on ollut jäissä. Liikaa en ole koskaan joogannut. Jonkinlainen sisäinen kankeus, joka fyysiseen heijastuu, estää etenemästä liian nopeaa. Siksipä ylpeänä sanon, että olen joogannut alkeita kymmenen vuotta! :)

Jooga avaa minussa luovuutta hyvin voimakkaasti. Silloin musiikkikorvani alkaa kaivata yksinkertaisia säveliä ja kun hoidossani on erään rakkaan ihmisen kitara, siitä näppäilen toisinaan vain yksinkertaisia sointuja ja säveliä. (Aion koko ajan opetella soittamaan kitaraa "kunnolla", mutta...) Viime keväänä tilasin itselleni myös intiaanihuiluja. Rakastan ison huilun syvää tummaa ääntä ja hoidan sillä kehoani myös. Ääni resonoi kehossani. Soitan intuitiivisesti, ilman nuotteja tai valmiita kappaleita. Leikittelen mielikuvilla. Kesällä luin jostakin, että omaa pirstaloitunutta sieluaan voi kutsua takaisin kotiin. Minusta se on hyvin kaunis ajatus. Missä ikinä olenkin remunnut, rähjääntynyt kulkiessani, haavoittunut, sinne puhallan kutsun ilmoille: "sieluni, palaa kotiin!"