Valon lapsi

Kirjoitin kirjan. Samalla tulin tehneeksi jotain, jota häpesin enemmän kuin mitään koskaan. Kirjoitin kirjan nopealla aikataululla. Tein useita aloittelijan virheitä nopeuden lisäksi. En halunnut, että kukaan muokkaa kirjani tekstiä.

Olin unenomaisessa tilassa. Huolella rakentamani tasapainon tila järkkyi mentyäni mukaan A-talk -ohjelmaan (http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/lestadiolainen_liike_salasi_lasten_hyvaksikayton_80321.html#media=80336.) Kävin lääkärissä, kävin terapiassa, ja tunsin tarvetta kirjoittaa kokemuksistani. Niin minä sitten tein! Sain palautetta, josta opin, että mikään palaute sinänsä ei ole hyvää eikä huonoa. Ihmiset peilaavat itseään ja oppimiaan rakenteita johonkin. Kielioppisäännöt, kielen rakenne jne. ovat tärkeitä työkaluja. Tätä kaikkea minä opin.

Olin opiskellut kauan ja käynyt välillä mutkia työelämässä, vuosia. Opintojani jarrutti tarve tehdä mahdollismman valmista ja ikään kuin täydellistä tulosta. Viimeisenä opiskeluvuotena onnistuin saamaan kirjoittamiseen perustuvista luovista töistä melkein koko ajan parhaan mahdollisen arvosanan. Rakastin varsinkin taidehistoriaa ja sen luovuutta ruokkivia töitä. Olin tyytyväinen.

Mutta kirjani kummitteli koko ajan taustalla. Lamaannuin häpeään ja vetäydyin nuolemaan haavojani. Olisin tehnyt mitä vain, jotta olisin saanut kirjani takaisin, tekemättömäksi. Luin Tuhlaajalapsi karkuteillä -blogia, jossa kirjastani on arvostelu: http://tuhlaajalapset.blogspot.fi/2012/08/49.html

Arvostelija näkee kirjassa jotain hyvääkin, mutta takerruin tällaisiin lauseisiin kuten "Mulle kuitenkin monet vertauskuvat vaikutti melkeinpä tökeröiltä tai tekotaiteellisilta" jne. Ymmärsin, että kritiikin sietokykyni on heikkoa. En ollut koskaan oppinut ottamaan sitä vastaan, siksi hioin yliopistossa töitäni loputtomiin (vähemmälläkin olisi selvinnyt). Auts, karkuteillä olevan tuhlaajalapsen arvostelu sattui minuun kovaa ja kipeästi. Ystävänsä Nooran, jonka hän älyköksi mainitsee, arvostelua en kyennyt edes lukemaan. Tunsin olevani pieni tyttö, joka haavoittuvassa vaiheessa piirsi kömpelöitä kuvia. Tuhlaajalapsi ja Noora olivat luokan suosikkeja, puheliaita, äänekkäitä ja hyvin itseään ilmaisevia tyttöjä, jotka älykkyyden piikkikoroillaan talloivat minut maahan.

Sain toki toisenlaistakin palautetta. Jotkut vanhemmat naiset, joilla oli jo elämänkokemusta, näkivät kirjassani jotain, mitä itsekään en nähnyt. He katsoivat minua viisaan vanhuksen silmin ja sanoivat, että muoto ei aina ole niin tärkeää. Tunsin lämpimän hyväksynnän. He arvostelivat sydämestään käsin.

Olen aina pelännyt tyhmyyttä ja sitä, että muille paljastuisi kuinka tyhmä minä loppujen lopuksi olen. Mieheni haukkui minua usein tyhmäksi. Joskus huonosti nukutun yön jälkeen, joitakin viikkoja treenattuani, olin kiinnostunut mittaamaan vyötärönympyrystäni. Löysin jostakin mittanauhan ja poissaolevan hämmästyneenä tuumin: ovatko sentit näin isoja. Katselin nauhan tuumapuolta. Mies suuttui. Hän sanoi, että häneen sattuu aivan fyysisesti sellainen saatananmoinen typeryys. Minä lamaannuin.

Pääsin käsittelemään osittain haudattua häpeääni taas, kun Pauliina Rauhalan Taivaslaulu ilmestyi. Olin kateellinen. Opin, mitä rakenne, muotoseikat ja kiinnostava sisältö lahjakkaan kirjoittajan käsissä saavat aikaan. En edes pystynyt lukemaan Taivaslaulua esittelyä pitemmälle oman haudatun häpeäni keskellä. Olen nyt valmis siihen ja odotan lukukokemusta. Uskallan myös ajatella, että voin vielä työkseni kirjoittaa. En ehkä romaaneja tai mitään suurta, mutta jotain. Rakastan kirjoittamista enemmän kuin mitään muuta. En vielä tiedä, millä tavalla tulen hyödyntämään tätä rakkauttani. Mutta saan sen selville.

Elämässäni eniten häpeää tuottanut tekoni.