Kunniavieras

Hänen elämänsä oli tähdenlento, aavikon kukan kuiskaus.

Minä istun rappusilla ja katselen taivasta. Olen kohta seitsemän vuotias ja maailmani on mustunut. Ei ole iloa, ei ole valoa, ei ole pilkahdusta toivosta.

Varastossa pieni pyörä kiharalla, minä vihaan taipuneita muotoja. Tahdon suoraa, viivasuoraa. Minä vihaan mutkia. Mutkassa minun kukkani kohosi pois.

Jäljet. Minä vihaan autoja, minä vihaan jarrutusjälkiä, minä vihaan mittanauhoja. Minä en tiedä missä on sentti, missä on tuuma, en tahdo tietää, sillä vihaan mittanauhoja.

Minä vihaan kypäriä. Sinulla ei ollut kypärää. Minä tahdon antaa pääni sinulle ja mennä itse pois. Minä tahdon kaikilla maailman miljoonilla ostaa sinun elämäsi takaisin, mutta jumala ei kuuntele minua. Jumala on kuollut, jumala on julma, jumala on lasten vihollinen.

Vain julma vihollinen repii kukkasia maasta kysymättä lupaa.

Minä vihaan koulua. Minä vihaan lapsia, jotka leikkivät ja nauravat. Minä seison varjossa, olen musta kuin Toven Mörkö. Kukaan ei huomaa minua. Koulussa on kirjasto. Sinne minä menen ja etsin sinua kirjojen sivuilta. Minulle sinä olet Pikku Prinssi, minä kettu. Käärmettä vihaan. Miksi sinulla oli toinen tähti? Miksi edes tulit tänne, jos sinun piti palata omalle tähdellesi.

Minä vihaan sinun kukkaasi.

Minä vihaan lapioita, ja mullan tömähdystä valkoiseen pintaan. Minä vihaan valkoisia hautajaiskukkia ja niiden imelää tuoksua, minä vihaan koristeellisia nauhoja ja sanoja "rakkaamme muistolle".

Vihaani kestä en, enkä muidenkaan vihaa. Suljen vihani mustaan lipastoon sydämeni alle. Lukitsen kannen ja heitän avaimen kaivoon.

Minä vihaan toukokuuta, minä vihaan toukokuun aurinkoa. Se toukokuu, poikkeuksellisen lämmin. Minä vihaan keinuja. Istun keinussa ja olen onnellinen. Sinä ajat ohi, sinä naurat, sinä nostat kättäsi.

Eikä sinulla ole kypärää!

Ja sinä naurat. Nauraen lähdet. Hetken lapsi, päivän lapsi.

Sinä lahjoitat minulle elämän mustan lahjan, mustaan silkkiin käärityn. Minä avaan sen kaksikymmentä vuotta myöhemmin.

Minä luulin, että kuolen sitten, kun lahjasi avaan. Mutta siinä olin, huusin, huusin ja hajosin jälleen. Pala palalta suruani kaivoin esiin. Vanhaa haurasta pintaa.

Tulee aamu. Tulee vihreä. Tulee hiljainen aavistus siitä, että olet ollut siinä aina, lähelläni. Minä häikäistyn onnesta. Minä ajan pyörällä (rohkeasti ilman kypärää) etelän metsissä, ja hymyilen kohti taivasta. Minä menen tallille ja tervehdin hevosta, etäältä katson.

Ja minä saan tietää sen totuuden, että olet ollut aina täällä. Sinä tulet ja menet häilyvän rajan takana. Unessani sinä rakastat minua ja sanot, että kuolemaa ei ole. Minä uskon sinua. Sinun voimasi ja lämpösi ei ole tästä maailmasta. Minulla on ihmisen silmät itkemistä varten ja vihdoinkin minä itken ja itken, sinua rakas kunniavieraani.

"Eikä sun vieraasi asumaan jäänyt, lähti se muualle matkaan. Vielä se tulee, mennäkseen jälleen, lähemmäs kuin aavistatkaan." (http://www.youtube.com/watch?v=WfKFKUE2rUA)