Menettämisen pelkopeikko

Mietin tässä, mitä menettäminen on? Mitä on menettää jotain, niin pohjamutaa myöten, että se kuorii nahkaa ja kipeää. Mitä jos se onkin saamista? Vähintään semmosen kokemuksen saamista, että sitä ei ois muuten saanut. Vai onko tämä itsehuijausta, yritystä selittää asiat paremmaksi kuin ne onkaan. Vasta joku kaveri sanoi, että nykyään sana ongelma korvataan haasteella. Se on trendikästä olevinaan ja sillä tavalla voidaan saada tekosyy olla puuttumatta asioihin.

Myönnetään, oon käyttänyt sanaa haaste usein ongelman tilalla. Ihan vain piruuttani, osoittamaan sitä, että en halua antaa periksi tilanteessa, joka tuntuu hankalalta. Usein se juurikin tuntuu siltä, enkä pysty hahmottamaan mahdollisuuksia objektiivisesti. Mutta mitä on objektiivisuus, mitä on olla objektiivinen?

Objektiivisuus on sellainen juttu, että en oikein usko siihen. Joissakin tilanteissa yksilö voi toimia ehkä objektiivisemmin kuin toisissa, mutta AINA siellä taustalla on ihmisen kokemusmaailma, henkilökohtainen, joka on kaukana objektiivisesta. Objektiivisuus merkitsee minulle sitä, että pystyy tasapuolisesti käsittelemään kaikkia näkökulmia, ja siihen ei inhimillinen ihminen yksinkertaisesti kykene. Oma napa lähinnä. Mutta hankalasta, tai erittäin hankalasta tilanteesta siis, sitä voi kutsua  ongelmaksi, mutta voi sitä nimittää haasteeksikin. Sanoja molemmat. Kenellä on oikeus määritellä kieltä, sitä miten ja milloin se muuttuu ja uusiutuu. Yleensä elämää. Näin sun tulee elää, tämä on se myydyin malli ja paketti, ota siitä.

Menettäminen. Mitä se sitten on, en pysty määrittelemään. En halua määritellä. Jokaisessa menetyksen tilanteessa oon jotain saanut myös, vähintään sen kipeän kokemuksen. Muistini on armollinen, kaikista kipeimpiä kokemuksia en yhtenäisinä tapahtumaketjuina muista. On palasia ja pirstaleita siellä täällä. Joskus tein siitä ison ongelman. Halusin muistaa kaiken, halusin pirstaleet loogiseksi filminauhaksi päähäni. En halua enää, en tavoittele sitä enää. Olen aivan yhtä arvokas pirstalemuistoineni. Eheytymiseni ei vaadi tarkkaan jäsenneltyjä selkeitä muistoja. Mieleni ja kehoni on viisas. Opin elämään koko ajan enemmän kunnioittaen itseäni, muistiani, muistamattomuuttani.

Pelkään koko ajan vähemmän menettämistä. Mitä minulla on menetettävää? Eniten olen pelännyt ihmisen menettämistä, tietyn ihmissuhteen. Mitä syvemmälle sukellan menneisyyden pelkoihin, sitä vähemmän pelkään menettää jotain tässä hetkessä. Siinä on työstämistä edelleen, toki, mutta sillä tiellä aion olla peloton. Tai pelätä. Mikä kulloisellakin hetkellä sopii kuvioon.

Tämän vuoden alku on tuntunut hyvältä. Minulla on vahva tunne, että tästä tulee hyvä vuosi. Iloineen, kipuineen, menetyksineen ja saamisineen. Rakkaus, rohkeus, rehellisyys. Sitä polkua pitkin! Yhteys ja jakaminen nousee myös vahvana tämän vuoden aiheisiin. Jaetaan, yhdessä. Tanssitaan! Sateisilla kaduilla, missä vain. Jaetaan kokemuksia, hetkiä, tunteita, että kenenkään ei tarvitsisi tuntea jäävänsä yksin omiensa kanssa. Loppujen lopuksi kenenkään kokemukset eivät ole niin erikoisia, erityisiä, etteikö jostakin löytyisi kanssaihminen, jonka kanssa aihetta jakaessa voi saada paljon.

ps. Häpeästä edelleen sain uutta luettavaa, johon aion tutustua kunnolla myöhemmin.

http://www.ystavyydenmajatalo.fi/wp-content/kirjoitukset/pdf/alussa_oli_hapea.pdf