Lihansyöntiä ja yöllisiä pelkoja

Söin eilen ensimmäisen kerran lihaa tälle vuodelle. Siitä tuli todella huono olo. Ystäväni oli luonani ja höysti pahaa oloani sanomalla: "Etkö sä yhtään oo ajatellu, miten se sika on vinkunu silloin kun sitä on pistetty... tai lehmällä lysähtäny etujalat, kun sitä on ammuttu.. Realismia, lihan syönnin realismia. Siathan yleensä tapetaan silleen, että ne sidotaan takajaloista orrelle ja vedetään kurkku auki.. että Bon Appétit ja terveisiä siltä possulta, joka roikku siellä katossa!"

Juuri ja juuri pystyin vastaanottamaan tuon pikku puheenvuoron syyllisyydeltäni. Olen aina ollut eläinrakas ihminen. Lapsena kannoin puolikuolleita ja kuolleitakin ikkunoihin törmänneitä lintuja ja auton töytäisemäksi jääneitä oravia kotiin. Lasten lääkeruiskulla tiputtelin vettä niiden suuaukoista sisään ja yritin herättää henkiin. Liki aina epäonnistuin näissä eläinlääkärin tehtävissäni ja itkin. Lopulta jossain vaiheessa aloin ajatella, että kuollut lintu on ruohon esiaste, ja että kuollut lintu lentelee vapaana jossain tuolla näkymättömässä, onnellisena.

Minä ja mun sadut. Lohduttelin itseäni.

Illalla lihansyönnin jälkeen ajattelin, että se oli todennäköisesti elämäni viimeinen päivä kun söin lihaa. Lapsena en olisi halunnut syödä, mutta isossa perheessä tehtiin usein ruokaa jauhelihasta ja perunasta. En tiedä ilmaisinko koskaan itseäni selvästi, mutta muistan, että en olisi halunnut syödä lihaa. Ajattelin, että jos kieltäydyn, saan piiskaa. Makuaistini tottui ja joskus liha maistui hyvälle, mutta en muista yhtäkään kertaa elämässäni, ettenkö olisi saanut huonon omatunnon lihasta. Toisaalta varhaislapsuudessani oli myös kasvimaa ja kasvihuone. Rakastin sitä lasista kasvihuonetta, jossa isäni kasvatti muun muassa tomaattia ja kurkkua. Ajattelin, että tällainen ilmasto on osassa maapalloa ja mietin, millaista olisi asua sellaisessa lämmössä koko ajan.

Aikuisena ja itsenäisenä ollessani liha on jäänyt ruokavaliossani minimiin. Mutta niin kuin kaikessa elämässäni myös syömisen kanssa rajojen pitäminen on ollut erittäin vaikeaa. Olen ollut parisuhteissa miesten kanssa, jotka kaikki ovat olleet lihansyöjiä. Viimeisin heistä kunnioitti ja arvosti kasvissyöntiä, ja oli toisinaan pitkiäkin aikoja pelkällä kasvisravinnolla. Itse herkästi syön samaa ruokaa kuin ihminen, jonka kanssa asun. Alan syödä enemmän lihaa ja sokeria, jota kehoni ei kaipaa.

Vihersmoothien tultua elämääni, kehoni on suorastaan kerjännyt terveellistä, helposti sulavaa ravintoa. Oloni on ollut avoin, utelias, herkästi innostuva, toiveikas. Liha ja sokeri, sekä valkoiset jauhot tuovat minulle väsähtäneen tunteen ja väsymyksen. Olen paljon pohtinut, onko kyseessä ehdollistumia ruuan suhteen. Olen luopunut tuosta kysymyksestä nyt. Sillä ei ole minulle väliä, onko kyseessä ehdollistumia, en vain ala enää pitää itseäni koekaniinina. Syön sitä, joka virkistää solutasollani, elävöittää. Näen mielikuvissani solutasolleni, ja siellä on kauniin vihreää ja puhdasta. Ravinto, jota teen ja annan itselleni, on kirkas ja lempeä valovirta sinne.

Juon toisinaan liikaa kahvia ja syön herkkuja. En rankaise siitä itseäni enkä pidä sitä huonona. Mutta olen oppinut kohtuuden. Kuljen nyt kultaista keskitietä. Ei kovia sääntöjä, ei itsensä rääkkäämistä. Teetä rauhoittamaan väsynyttä mieltäni iltaisin, jotta saisin paremman unen. Ystäväni muistutti myös valojen ja sähkölaitteiden sammuttamisesta, ja tuulettamisesta ennen nukkumaanmenoa. Minulla on pelkojeni takia usein täysvalaistus ollut päällä. Pääni yläpuolella on lempeän valon joulutähti, suuri, ja nyt olen pitänyt enää vain sitä päällä, jos olen pelännyt.

Olen aina pelännyt öisin herkästi ja siksi pitänyt valoja ja puhelinta koko ajan ulottuvillani. Yksin asuessani olen tarkastellut ovia, että ovathan ne varmasti lukossa. Teininä kerran kun nukahdimme siskojen kanssa kotimme olohuoneeseen (vanhemmat olivat jossain), heräsin vetämään verhot ikkunoiden eteen ja tarkastamaan, että ulko-ovi on lukossa. Kissa myös herätti minut ja pyysi ulos. Avasin oven, ja oven edessä oli naapurin poika, toinen keittiön ikkunan alla. Yksi vahti ilmeisesti pihan edessä, jos vanhempieni auto tulisi paikalle ja yksi oli puiston puoleisella sillalla. Säikähdin valtavasti ja sydän hakkasi rinnassani. Naapurin ystävällisin poika oli lähimpänä ovea ja selvästi nolostui, kun avasin oven. Huudahdin heille, kun he lähtivät juoksemaan pois paikalta, että "soittakaa seuraavalla kerralla ovikelloa! Saa meille tulla kylään, muttei tarvi hiipiä." Se naapurin mukavin poika tullessaan seuraavalla kerralla vastaani kylänraitilla, nosti hattuaan (metsästysvaatteissa) ja tervehti hassunkurisesti.

En tutustunut naapurin lapsiin. Olimme iso lestadiolainen perhe, ja usein pilkan kohteena. "Vitun lesta" on eniten kuulemani kutsumanimi lapsuudessani. Samoin "Hannibaali". Kaikki se pilkka teki minut araksi ja etäiseksi. Koin, että minusta tuli jääprinsessa. Aloin halveksia naapurin poikia (paitsi sitä hatunnostajaa). Olen vasta jälkeenpäin tajunnut, että olin koulukiusattu vanhempieni uskon takia. En ollut rajusti koulukiusattu. Minua ei potkittu, lyöty tai päätäni ei työnnetty vessan pyttyyn, mitä sitäkin näin. Mutta jatkuva nimittely sai minut valppaaksi ja varovaiseksi. En ilmaissut itseäni kovin herkästi missään. Pakenin kirjojen maailmaan. Tästä kaikesta voisi kirjoittaa pitkästi, mutta jatkan seuraavassa tekstissä. Haluan kirjoittaa pikkuveljestäni, joka kuoli ekaluokkani kynnyksellä. Hänen kuolemansa vaikutti voimakkasti kehitykseeni ja lapsuuteeni. Yhä edelleen hänen syntymä- ja kuolinpäivinään sytytän kynttilän. Tunnen rakkauden, tunnen lämmön, tunnen voiman. Tunnen, että välissämme on vain häilyvä raja. Tunnen, miten hän tahtoo sanoa kauttani kaikille rakastamilleen ihmisille, että ei ole mitään hätää. On vain rakkautta ja rauhaa, rajan tuolla puolen.