Säpsähtelyä ja sanojen voimaa

Säpsähtelen usein hereille unestani. En koskaan nuku yhtäjaksoisesti öitä heräämättä vähintään viisi, kuusi kertaa, usein enemmänkin. Muutamia öitä kyllä muistan, kymmenkunta, kun en aamulla herätessä muista heränneeni yöllä yhtään kertaa. Silloin en heti tajua edes missä olen, enkä tunnista kasvoja vieressäni kuin vasta kolmenkymmenen sekunnin pinnistelyn jälkeen. Silloin tiedän olleeni syvällä unimaailmassa ja silloin kehoni on yhtäaikaisesti oudon raskas ja levännyt. Viime yönä nukuin ehkä yhdeksän tuntia, mutta yhtä monta kertaa säpsähdin hereille.

Olen nyt viime aikoina useita öitä valvonut ja kirjoittanut. Kirjoitan koko ajan ja paljon. Itselleni. Kirjoitan käsin ja koneella, kirjoittaminen on minulle kuin hengittämistä. Jos en pysty juurikaan kirjoittamaan, se on merkki lamaantumisesta. Jos en pysty lainkaan kirjoittamaan, se on merkki vakavasta lamaantumisesta.

En oikein tunnista sanaa masennus. Siis diagnoosina. Olen joskus saanut sellaisen diagnoosin, koska tarvitsin dokumentin saadakseni korvausta menetetystä työajasta. Sanat on minulle vaikeita. Siksikin varmaan kirjoitan niin paljon. Pyörittelen niitä, enkä oikein hyväksy mitään niille valmiiksi annettua määritelmää. Sana leimaa mun mielestä niin helposti. Liian helposti. Jos sanon, että olen masentunut, kuulija lokeroi heti mielessään: ahaa, hän on masentunut. Joo, kyllähän se vähän näkyykin hänestä...

Toisaalta, olen ehkä oppinut hiukan hyväksymään sen tosiasian, että sanoilla täällä paljolti pelataan ja kommunikoidaan. Toki myös eleillä, olemuksella, sanomatta jättämiselläkin. Mutta sanat ovat jotenkin korostuneessa asemassa. No nyt tämä blogikin. Tiedän, että muutama ihminen lukee tätä. Näillä sanoilla ja erilaisilla tarinoilla tavoitan Sinut. Jos olisin hiljaa (emme tapaa usein fyysisesti), tavoittaisin sinut vain ajatuksen tasolla ja sinä minut. Siinäkin on voimaa. Jotkut uskovat, että siinä on erityisen paljon voimaa. Eräs terapeutti sanoi minulle kerran, että se mitä ajattelen läheisistäni tavoittaa kyllä heidät. Sekä hyvässä että pahassa.

Tuo ajatus on usein pelottanutkin minua. Jos olen tuntenut vihaa, jäätävää vihaa ja raivoa, olen hetikohta tuntenut myös syyllisyyttä. Että nyt vihani lentää ilmojen halki kohteeseensa ja aiheuttaa vahinkoa. Kerran eräs läheiseni sanoi mulle, että ihmisen, jolla on henkistä voimaa, pitää olla erityisen tarkka ajatuksistaan. Ja katsoi minua pistävästi (niin sen koin).

Ajatteliko hän, että minulla on henkistä voimaa, ja aiheutan herkästi hämminkiä ympäristössäni. Joskus lapsena ajattelin itsekin niin. Olin oikea syyllisyyden jätevuori. Yritin epätoivoisesti pitää kaikkia lankoja käsissäni, miellyttää sinne ja tuonne, selittää kaiken aina parhain päin. Jos joku syytti minua jostain tai ajattelin tarvitsevani apua (harvoin) ja pyysin sitä (harvoin), niin otin syyn niskoilleni, myös avun tarpeesta ja pyytämisestä. Koska olin syyllinen (liki kaikkeen), en saanut tarvita apua.

Voi luojani, että olinkin yksin. Niin pohjattoman, kipeän yksinäinen. Edelleen kyyneleet tulevat silmiini, kun ajattelen sitä pientä tyttöä, joka oli niin yksin sen valtavan syyllisyyden kanssa. Syyllisyys oli kaikista helpoin tunnistaa, siihen oli kaikista helpoin myös paeta. Ei tarvinnut kohdata omaa rikkinäisyyttä, kun tunsi niin valtavasti syyllisyyttä muiden puolesta. Olinhan miltei syyllinen maailman nälänhätäänkin ja usein pohdin syömisen lopettamista, koska olin syyllinen syntymisestä maahan, jossa on ruokaa.

Mitä suurempi syyllisyys, sitä suurempi oikeus olemassaoloon.

Mutta noista sanoista ja diagnooseista. Keskivaikea masennus. Mitähän kaikkia muita niitä onkaan. Pidän enemmän sanasta lamaannus. Kaikenkattavassa lamaannustilassa toimin mekaanisesti, kuin unessa. Kykenen ehkä tekemään kaiken arkisen tehtävän, ja jos en ihan kaikkea nyt kykenekään, mitä väliä sillä? Kotityöt saavat toisinaan jäädä niille sijoilleen, ja koska olen onnekas (niin sen koen) siitä, että minulla ei ole lapsia, en ole vastuussa kuin itsestäni. Jos minun ei tarvitse mennä johonkin tiettyyn osoitteeseen tekemään tiettyjä askareita (työpaikka), niin mitä väliä vaikka sekaisessa pienessä kodissani hiukset rasvaisina roikkuen lamaantuneena istun.

Niitä hetkiä on ollut, paljon.

Ja kun olen mennyt terapeutin tai muun ammattilaistahon juttusille, olen käynyt suihkussa, valinnut puhtaat vaatteet, ehkä meikannut nätisti tai jättänyt meikkaamatta. Menen, istun sivistyneen hiljaisesti odottamassa. Astun huoneeseen, katson silmiin ja puristan kättä lujasti (ei liian lujasti, mutta ei liian hauraastikaan). Puhun ja juttelen, minulla on hyviä mielipiteitä (ainakin omasta mielestäni). Saan yleensä sen mitä tarvitsen tai haluan. Huomaan, että osaan vakuuttaa. Niissä hetkissä ylläni on selvästi pärjäämisen haarniska, minä jopa tunnen olevani voimissani ja vahva. En omasta mielestäni valitse sitä roolia, se lankeaa mulle heti kun joudun tilanteeseen, jossa joudun selittämään tekemisiäni tai pyytämään dokumentteja. Tai ehkä valitsenkin, ehkä otan vastuuta siitä, että vastapuolesta saattaa tuntua pahalta (minun paha olo), joten näytän, että ei tämä niin paha tilanne olekaan. Vaikka siis tarvitsen sen dokumentin, kiitos.

Kerran menin 'palasina' erään lääkärin luo, mikä on hyvin harvinaista. Häilyin vahvasti tämän hetken ja unimaailman välillä. Vastasin kysymyksiin, ja se vaati harvinaisen paljon ponnistuksia. Lääkäri oli samaa sukupuolta ja minua nuorempi, harjoittelija tai vastavalmistunut, kokematon. Hän ei nähnyt mitään. Eikä antanut sitä mitä pyysin, ja harvinaista kyllä, jouduin turvautumaan korkeammalla olevaan ammattilaiseen.

Kun minä kirjoitan, kun sanat virtaavat vuolaasti, olen kaukana lamaannuksen tilasta. Hoidan arkiaskareet sukkelasti ja mulla on energiaa tehdä kaikkea ekstraa siihen päälle. Juoksen ihmisten luona, tapaan kavereita. Näitäkin hetkiä on silloin tällöin.

Minulla ei ole rahaa käydä terapioissa tällä hetkellä. Jatkuvasti pähkäilen sitä, tarvitsisinko terapiaa vai en. Toisaalta rahattomuus ratkaisee asian näppärästi tiettyyn suuntaan. Ja ei, minulla ei ole rahaa, vaikka saisin Kansaneläkelaitoksen korvauksia. En myöskään pidä siitä, että jos sitä kautta lähden liikkeelle, he ottavat raskaat synkeät sanat käyttöönsä. Minulla on paljon pettymyksiä erilaisista terapioista ja ammattilaisista, mutta uskon silti siihen, kun monet sanovat kokevansa terapian pelastajana. Mutta inhoan diagnooseja, inhoan sanoilla lokeroimista. Teen sitä itsekin. Koen olevani sanojen vanki. Pitkästä aikaa olen taas alkanut lueskella. Sanat. Oi sanat, tarkkaan punnitut, tarkkaan muotoillut, huolellisesti valitut.   

Minä sekä rakastan että vihaan sanoja. Rakastan sitä, miten niillä tavoittaa ihmisen kauniilla tavalla, mutta inhoan sitä, miten niillä on valtaa määrittää ja lokeroida ihminen ahtaaseen koppiin. Ehkä tämä kokemus ahtaasta kopista on suurimmaksi osaksi oma ongelmani ja yksinkertaisesti sitä, että ajattelen liikaa. Niin minulle usein lapsena sanottiin, kun uskalsin kysellä. Kunnes lopetin muilta kysymisen. Nyt opettelen sitä uudelleen. Kysyn, miltä Sinusta tuntuu, mitä Sinä ajattelet tästä asiasta? Näistä asioista. Mistä tahansa haluat puhua. Opettelen kuuntelemista, jakamista. Olen kiitollinen muutamalle ystävälleni, jotka ovat kommentoineet minulle tätä blogia. En teitä mainitse nimillä, koska en ole kysynyt sopisiko se teille. Ja ei nimillä ole niin väliäkään. Tiedän, että olette siellä, jossain. Se osa minussa, joka kykenee rakastamaan, lähettää ajatushalauksen sinulle ystäväni.

Sanoissa on voimaa, mutta myös voimattomuutta. On hetkiä, joita mitkään sanat eivät tavoita. Hetkiä, joissa mikään ele ei tavoita, jolloin on parempi kääntyä pois ja jatkaa hiljaa matkaa. Hetket, joissa sanat eivät tavoita, mutta kosketus ja katse tavoittavat ja hoitavat, ovat hetkistä kauneimpia.