Kaunis Kukka ja Tulessa Tanssiva Tyttö

Lapsena kerran minulla oli Pikkusisko. Minulla oli ihana pikkusisko, jota halusin enimmäkseen suojella. Joskus harvoin minä kiusasin häntä. Mun pikkusisko halusi leikkiä paljon ja pyysi mua usein mukaansa. "Lähdetään retkelle", hän sanoi, ja keräsi eväitä laukkuun.

Usein tyrmäsin hänet ja sanoin, että luen mieluummin. Aurinko paistoi ulkona, pikkusisko lähti retkelle ja minä jäin lukemaan kirjojani. Naapurin pikkutytöt tykkäsivät pikkusiskosta. Hänellä oli jo lapsena äidillinen piirre, ja hän tykkäsi hoivata naapurin tyttöjä.

Minä raivostuin nollasta sataan, jos joku kiusasi pikkusiskoa. Pikkusisko oli pieni, pienempi kuin minä. Jossain välissä olin päätä pitempi pikkusiskoani ja urheilin kovasti, pikkusisko ei pysynyt perässäni. Koko lapsuuden meillä oli yhteinen huone. Öisin heräsin, jos pikkusiskolla oli hätä ja autoin häntä. Kun ensimmäinen kissamme kuoli me itkimme niin, että lämpö nousi kuumeeseen. Koulussa pojat sanoivat, että "pikku-Hannila ei uskaltanut tulla kouluun, kun iso-Hannilakaan ei tullut". Kuvittelin olevani Peppi Pitkätossu, ja pikkusiskoni oli Annika.

Minä olin kateellinen pikkusiskolle. Hän sai huomiota, mitä vaille itse koin jääväni. Jo vauvana hän sai huomiota erityisen tarpeen takia. Katselin kuvia, enkä vieläkään oikein tiedä, mistä siinä oli kyse, kun valkoinen tuki sidottiin hänen jalkoihinsa. Myöhemmin hän oli sairaalassa leikattavana, ja minä toivoin, että pääsisin itsekin. Sairaala oli seikkailuympäristön aatelia. En päässyt kuin vasta täysi-ikäisenä.

Pikkusisko uskalsi elää, kun minä pakenin kirjojeni maailmaan. Pikkusiskoni oli pelottavan kaunis! Hänellä oli poikakavereita ja hänellä oli hauskaa. Minä ajattelin, että he ovat tyhmiä, nostin nenääni ja tartuin kirjaan. Runotyttöä, Vihervaaran Annaa. Tiina eksyy, vihreä varis ja Ollin oppivuodet. Minun leikkini, minun maailmani, minun ystäväni olivat mielikuvituksen tuotetta. Se kaikki ruma ja paha odotti kirjojen ulkopuolella, se kaikki mikä todella tapahtui. Mistä minulle on sanottu monta kertaa, että niin ei tapahtunut ehkä kenties ollenkaan.

Pikkusisko. Kun minä putosin ja lujaa, pikkusisko ojensi minulle kätensä. Se käsi oli hauras niin kuin lapsena. Mutta hän ojensi sen. Hän yritti myöhemminkin, jolloin torjuin hänet. Pelkäsin, että hän puukottaa selkään. En koskaan saanut olla heikko, niin koin. Olin Tulessa_Tanssiva_Tyttö omassa intiaanimaailmassani. Tyttö, joka tanssii ja nauraa, vaikka tuli tarttuu hänen kiharoihinsa. Olin se, joka kalliolta hyppäsi kylmään veteen ensimmäisenä.

Aivan konkreettisesti. Varhaiset kesät ja talvet olivat pikkusiskon kanssa ihania. Me kitkimme perunamaata (mikä ärsyttävyydestään huolimatta oli kivaakin) ja sitten me juoksimme uimaan. Me kävelimme avojaloin kivikkoista tietä pyyhe kaulalla roikkuen. Uimme niin kauan, että kiljuva nälkä ajoi meidät kotiin. Minä halusin aina vähän kilpailla. "Juostaan avojaloin tuota kivikkoa pitkin tuonne." Ja minä juoksin lujaa. Tulessa Tanssiva Tyttö juoksee lujaa eikä tunne kipua. Tarvitaan lasinsirpale kantapohjaan, että tyttö pysähtyy.

Rakastan nimiä, joissa on Kukka. Rakastan myös taivaan sineä ja hehkuvaa väriloistoa. Joskus kesäiltaisin tuntuu kuin taivalle olisi vedetty erisävyisiä huulipunaraitoja. Osaa se luontokin, koristautua. Äiti Maa. Tulessa Tanssiva Tyttö tanssii Äiti Maalle.