Rakastatko ongelmia?

Rakastamani kappeli matkan varrella

Sinun kaikilla ystävilläsi on ongelmia, on vaikea elämäntilanne, olisi raskasta taakkaa vaikka muille jakaa. Tällaista elämä välillä on. Mutta oletko koukuttunut ongelmiin? Huomaat askeltavasi sinne, missä tapahtuu ja missä eniten kärsitään. Huudat kaikista koviten itse, sillä oma tuskasi on mielestäsi suurempi kuin toisten. Auta armias, jos kärsivä kanssasisaresi tai -veljesi yhtäkkiä sanookin, että itse asiassa minulla ei ole kovin suuria ongelmia. Itse asiassa tämä elämä on aika hyvä elämä. En vielä sitä osaa kunnolla selittää, mutta katselen tässä, asiat loksahtavat paikoilleen.

Tekisikö sinun mielesi haistattaa hänelle pitkät? Ei jumalauta, tuo tyyppi kaivaa verta nenästään, kyllä se tuosta kohta romahtaa, katsotaan vain.

Kyllä, olen ollut siellä. Siksi uskallan tästä kirjoittaa. Tuskin olen ainoa, joka on kokenut tällaista edes joskus. Toki maailmassa riittää aitoa hyväntahtoisuutta ja kykyä myötäelää myös hyvinä päivinä, vaikka itsellä ei niin hyvä päivä olisikaan. Mutta pelottavan paljon on sitä toista puolta: tukea riittää paljon juuri niin kauan kuin huudat tuskaasi, kovempaa ja kovempaa. Ympärillesi tulee ihmisiä eri uskontokunnista, eri maailmankuvaa elävistä. Olet uhri, ja mikä kiillottaisi kauniimmin oman egonsa kautta toista auttavaa kuin suuri kunnia auttaa suurta uhria. Varo noita vääriä profeettoja. Varo ihmistä, joka saa ravintonsa sinun auttamisesta.

Olen ollut sekä auttaja että uhri. Vuoron perään, monta kertaa elämässäni. Olen auttanut juurikin sen takia, että pienentäisin omaa tiedostamatonta syyllisyyttäni että myöskin tunteesta, että niin pitää tehdä. Olen ollut uhri, ja joskus heikolla hetkellä sokeasti antanut sellaisen ihmisen "auttaa", jolla ei ole ollut niin sanotusti puhtaita jauhoja pussissa. Lopulta kun olen pyristellyt irti tuollaisen auttajan kynsistä, olen saattanut jopa kuulla olevani "kiittämätön". Oliko tässä siis kyse pyyteettömästä auttamisesta vai mistä? Sitä paitsi, kissa kiitoksella elää!

Okei, kyllä sitä joskus saa kiittääkin, mutta aina tulisi olla rehellinen sekä auttamisessaan että kiitoksessaan. Autat jotakin, hyvä. Älä ala rakentelemaan suuria pilvilinnoja omasta erinomaisuudestasi suhteessa muihin. Auttamisen kohde sanoo sinua enkeliksi (kuten itselleni vasta kävi). Mitä sitten? En ole enkeli, olen lihaa ja verta oleva inhimillinen ihminen, joka joskus auttaa toista. Porukassa pärjäämme paremmin. En ainakaan vielä oikein hiffaa tuota "pyyteetön" sanaa. En osaa yhdistää sitä ihmisiin, joita tunnen. De Mello kirjoittaa aiheesta paljon kirjassaan "Havahtuminen". Suosittelen vilkaisemaan! Varsinkin se kohta, jossa hän kirjoittaa "Kristuksen rakkauden tähden tekemisestä", on erittäin mielenkiintoinen. Ihminen, joka odottaa edes pelkkää hyvää mieltä itselleen, ei toimi täysin pyyteettömästi. Hän haluaa sen hyvän mielen. Silloin etenkin kun hän tekee hyvää julkisesti kirjoittamalla, vaikkapa facebookissa, niin että kaikki sen näkevät, maksimoi hänen glooriansa.

Eikäpä siinä mitään, voihan sitä välillä kehaista itseäni: teinpäs päivän hyvän työn. Pelastin vanhuksen pakkasesta, vein raiskatun tytön kriisikeskukseen. En tällä kaikella paasaamisellani tarkoita, etteikö niin saisi tehdä, mutta ennen kaikkea niin PITÄÄ tehdä. Ihmisiä tulee auttaa, ei siinä sen kummempaa enkelienergiaa tai toisten kehumisia tarvita. Vai tarvitaanko?

Aloin rohkeasti puhumaan ääneen asioista. Olen huomannut viime päivinä muutamia kiinnostavia seikkoja sen suhteen. Ensinnäkin, todelliset – ja tarkoitan tätä kirjaimellisesti – ystävät erottuvat joukosta. Niitä ei ole paljon. Siitä ei silti pidä hätääntyä tai loukkaantua. "Uuteen" uskooni täällä kuuluu, että mikään ei ole loppujen lopuksi henkilökohtaista. Ihminen, joka satutti sinua joskus, ei tarkoittanut satuttaa juuri sinua henkilökohtaisesti. Sinä vain olit siinä, ja hän purki sinuun pahan olosi. Joku teki ensin hänelle niin ja hän jatkoi oppimaansa eteenpäin. Ja ei, en tarkoita, että no koska näin nyt on, niin annetaanpa anteeksi ja unohdetaan koko juttu. Ei, vaan mennään sillä kaavalla, jolla sinä haluat, niin pitkään ja hartaasti kuin haluat. Mennään lakitupaan, haetaan oikeutta, mennään terapiaan, mennään pää kainalossa sairaalaan, jos sinusta siltä tuntuu. Toivotaan parasta, että säästyt jatkossa rajojasi ylittäviltä ihmisiltä.

Minulla on joku hirvittävä rehellisyys päällä nyt ja tuntuu, että harva kestää sitä. En tiedä pitäisikö minun - mutta EN HALUA - juuri nyt hillitä itseäni. En kuitenkaan räyhää kenellekään. Yksi ihminen kirjoitti minulle tänään, että rehellisyyteni saattaa pelottaa monia. Kuvittelin hetken aikaa tekeväni jotain hyvää (olemalla avoin ja rehellinen), mutta päivä riisui minut kyllä luuloistani. Tuli vastaan tilanteita ja ihmisiä, jotka saivat minut hetkeksi voimaan miltei pahoin palautteellaan.

Sitten huomio, että joku entinen "uhriystävä" loukkaantuu. Tunne, että kun astuu varjosta valoon, niin varjoon jäänyt entinen "ystävä" ei tunne siitä oloaan hyväksi. Toisaalta tosi ymmärrettävää. (Olen itsekin ollut siellä.)

Sitten ovat he, jotka tulevat sankoin joukoin tsemppaamaan, kun teet jotain "rohkeaa" ja sinulla on jokin "ongelma", mutta kun näyttää, että handlaat ongelman hymyssä suin, niin pettyneenä peräytyvät.

Tosiasia on, että kun vapautuu suurista peloista, jää väistämättä melko yksin. Onko se sitten pysyvää ja onko se lainkaan huono asia, on eri juttu. Tätä jään seuraavaksi tällä pallolla tallustellessani tutkimaan. Elän sitä niin vahvasti juuri nyt, ja mikään kokemus ei ole niin tärkeä kuin oma kokemus.