Persona non grata

Minulla on facebookissa kaksi profiilia. Toisesta profiilistani minua ei äkkiseltään tunnista. Tämä profiili on ikään kuin varjoni, jossa olen jakanut vain pienen ryhmän kesken henkilökohtaisempia asioita. Toinen profiilini on sikäli hauska, että hän on päässyt paikkoihin, jonne varsinainen minäni ei ole päässyt. Hän on saanut tietää, kuinka moni minälleni ennen läheinen ihminen on estänyt minut facebookissa.

No, hiukan lapsellista, myönnän. Katsella nimiä sosiaalisessa mediassa. Kuka ei ole tehnyt koskaan niin, käsi pystyyn! Uskallatko myöntää olleesi joskus hiukan utelias ja tutkailleesi jonkun ihmisen taustoja, mitä ah niin ihana some meille tarjoaa.

Joskus minua satutti se, että olin niin ei-toivottu henkilö. Olin kuoliaaksi vaiettu heimon jäsen. Olin läpinäkyvä. Vaikka olisin tehnyt mitä, heimon muut jäsenet eivät nähneet minua. Lopulta poistuin itse paikalta, yksin. Varsinkin varjoprofiilini alku aikoina näkymättömyyteni satutti minua. Aloin tottua ajatukseen ja lakkasin uuden nimen mieleeni tullessa katsomassa onko hän siellä, piilossa, varjoissa. Antaa hänen olla, antaa olla rauhassa. Olenhan itsekin tässä, aivan rauhassa ja tyytyväisenä. Jokaisella on oma polkunsa. Jos se kerran menee tuntemattomille teille, poluille, joissa ei ole jalanjälkiä, se on aivan hyvä ja tarpeellinen matka.

Olen samoillut ryteikköä, josta olen luullut, että siellä ei ole kukaan koskaan käynyt ennen minua. Erämaita jylhine maisemineen. Kerran saavuin kallioille, joiden alapuolella näin luolan suuaukon. Olin hämmästynyt, täällähän ei olisi pitänyt olla ketään ennen minua. Varovaisesti kiipesin alas ja menin luolaan. Löysin jotain, en kerro mitä, mutta hetken aikaa sydän pamppaillen seisoin siinä, ja katselin. Joku on ollut täällä ennen minua. Kauan sitten. Tunsin outoa helpotusta ja rakkautta, tunsin, että en ole yksin tässä maailmankaikkeudessani, tässä unessani. Myös joku toinen on katsonut tätä unta.