Runsaudensarvi

En lakkaa ihmettelemästä sitä, miten paljon minulla on kaikkea. Jopa opintolainaa ;-) toistaiseksi. Minulla on läjä vaatteita, joita miltei kaikkia käytän. Minulla on peräti seitsemät kengät. Kahdeksannet ovat niin korkealla piikkikorolla ja hauraat, että en ole niillä koskaan kylillä kulkenut. Kotonani joskus huvikseni. Aikoinaan luonani vierailleet pikku tytöt rakastivat juuri niitä kenkiä. Ne ovat kauniin turkoosit ja itsestänikin ihanat.

Minulla on koko ajan ruokaa. Kaappini eivät pursua ruuasta, sillä en osaa/halua säilöä sitä. Ostan aina pienen määrän ruokaa kerralla, se on helppoa kantaa. Minulla on aina ollut rahaa riittävästi. Joskus olen luullut toista, kuukausituloni ovat saattaneet olla reippaasti alle Suomen köyhyysrajan. Olen kuitenkin käynyt maailmalla. Kairon kadulla jalaton poika sai paljon turisteilta rahaa. Jalallinen kerjäläinen ei saanut niin paljon. Mutta olen nähnyt kerjäläisiä myös Amerikan ihmemaassa. Philadelphian kadulla, erään sivukadun ylikulkusillan keskellä istui vanha mies, pitkät hiukset kasvoilla roikkuen, silmät kiinni. Hänen edessään oli pahvinpala, jossa luki: "olen sokea mies, saisinko sinulta dollarin, kiitos".

En omista asuntoa, en autoa. Mutta minulla on pieni määrä neliöitäni, joiden käyttöoikeudesta maksan toiselle ihmiselle. Olen usein miettinyt, voinko kutsua näitä neliöitä kodikseni, kun en omista niitä. Tämä tuntuu kodilta, olen tehnyt ympäristöstä mieleiseni, pidän paikasta. Tykkään ikkunasta avautuvasta näkymästä kukkulalle. Asunnonvälittäjä sanoi, että tämä olisi merinäköalalla. Heh, hiukan petyin, vaikka jo valmiiksi epäilin sitä. Minun pitää kävellä kaksisataa metriä kukkulalle, jotta näen meren. Hienoa sekin, sillä rakastan merta.

Ihmettelen sitä, miten nykyään rahani riittävät niin hyvin näillä tuloillani. Olen unohtanut pankkitilini ja rahan loppumisesta murehtimiseni. Mielenkiinnolla odotan seuraavaa sähkölaskuani, sillä olen saunonut siihen nähden aivan liian paljon, mitä se maksaa. Järkevä minäni sanoo niin... saa nähdä saako vanha viha-rakkaus-suhteeni rahaan vetämään sähkölaskusta kierroksia, panikoidunko siitä, että rahat eivät nyt riitäkään.

Eräs nainen sanoi minulle kerran, että käytän ihmisiä taloudellisesti hyväkseni. Se satutti. Olen aina pelännyt rahaa, olen oppinut, että sen loppumista pitää pelätä. Olen oppinut, että "meidän" rahat ei riitä, joudumme ehkä myymään talon, ja mitäs sitten. Olen hommannut itseni tilanteisiin, joissa elän kädestä suuhun. Samalla silti olen pannut isojakin summia matkustamiseen. Olen kuitenkin matkustanut aina hyvin pienellä budjetilla. Tämä tyttö ei ole kantanut matkamuistoja kotiinsa. Aina matkalla minulla ei ole ollut rahaa ostaa ruokaa. Toisinaan olen ottanut joltakin aterian vastaan. Mutta suurimmaksi osaksi olen ylpeänä väittänyt, että minun ei ole nälkä, vaikka olisin tuntenut olevani pyörtymäisilläni nälästä. Hassu, ylpeä ihminen.

Olen myöskin jaellut rahojani turhan helposti. Olen saattanut antaa toiselle ihmiselle kalliin lahjan sillä kustannuksella, että loppu kuukauden olen syönyt puuroa. Hassu, ylpeä ihminen! Ehkä minä tavallaan sitten olen ollut taloudellinen hyväksikäyttäjä, itseäni kohtaan ja siten samalla toisia? Tiedän, että tuo ihminen, joka minua noin määritteli, muisteli yhtä minulle antamaansa rahasummaa. En pyytänyt sitä häneltä aikoinaan, olin vain pulassa elämässäni, ja hän hyväntahtoisuuttaan (niin ajattelin) antoi sen minulle. Hän sanoi, että "maksa takaisin vaikka sitten, kun olet eläkkeellä". Otin rahan pitkin hampain vastaan. Jonain päivänä minä maksan sen rahan korkoineen takaisin. Sen verran olen vielä hassu ja ylpeä, että en halua jäädä kenellekään mitään velkaa tuota materiaa, jota rahaksi kutsutaan.

Alla kuvasarjaa ihmisten lahjoittamista tavaroista Brasilian köyhille lapsille. Vapaaehtoistyöllä pyörivä jakelukeskus Abadianiassa, jossa kävijä saa halutessaan myös lämpimän aterian.