Hänen elämänsä oli tähdenlento,
aavikon kukan kuiskaus.
Minä istun rappusilla ja katselen
taivasta. Olen kohta seitsemän vuotias ja maailmani on mustunut. Ei
ole iloa, ei ole valoa, ei ole pilkahdusta toivosta.
Varastossa pieni pyörä kiharalla,
minä vihaan taipuneita muotoja. Tahdon suoraa, viivasuoraa. Minä
vihaan mutkia. Mutkassa minun kukkani kohosi pois.
Jäljet. Minä vihaan autoja, minä
vihaan jarrutusjälkiä, minä vihaan mittanauhoja. Minä en tiedä
missä on sentti, missä on tuuma, en tahdo tietää, sillä vihaan
mittanauhoja.
Minä vihaan kypäriä. Sinulla ei
ollut kypärää. Minä tahdon antaa pääni sinulle ja mennä itse
pois. Minä tahdon kaikilla maailman miljoonilla ostaa sinun elämäsi
takaisin, mutta jumala ei kuuntele minua. Jumala on kuollut, jumala
on julma, jumala on lasten vihollinen.
Vain julma vihollinen repii kukkasia
maasta kysymättä lupaa.
Minä vihaan koulua. Minä vihaan
lapsia, jotka leikkivät ja nauravat. Minä seison varjossa, olen
musta kuin Toven Mörkö. Kukaan ei huomaa minua. Koulussa on
kirjasto. Sinne minä menen ja etsin sinua kirjojen sivuilta. Minulle
sinä olet Pikku Prinssi, minä kettu. Käärmettä vihaan. Miksi
sinulla oli toinen tähti? Miksi edes tulit tänne, jos sinun piti
palata omalle tähdellesi.
Minä vihaan sinun kukkaasi.
Minä vihaan lapioita, ja mullan
tömähdystä valkoiseen pintaan. Minä vihaan valkoisia
hautajaiskukkia ja niiden imelää tuoksua, minä vihaan
koristeellisia nauhoja ja sanoja "rakkaamme muistolle".
Vihaani kestä en, enkä muidenkaan
vihaa. Suljen vihani mustaan lipastoon sydämeni alle. Lukitsen
kannen ja heitän avaimen kaivoon.
Minä vihaan toukokuuta, minä vihaan
toukokuun aurinkoa. Se toukokuu, poikkeuksellisen lämmin. Minä
vihaan keinuja. Istun keinussa ja olen onnellinen. Sinä ajat ohi,
sinä naurat, sinä nostat kättäsi.
Eikä sinulla ole kypärää!
Ja sinä naurat. Nauraen lähdet.
Hetken lapsi, päivän lapsi.
Sinä lahjoitat minulle elämän mustan
lahjan, mustaan silkkiin käärityn. Minä avaan sen kaksikymmentä
vuotta myöhemmin.
Minä luulin, että kuolen sitten, kun
lahjasi avaan. Mutta siinä olin, huusin, huusin ja hajosin jälleen.
Pala palalta suruani kaivoin esiin. Vanhaa haurasta pintaa.
Tulee aamu. Tulee vihreä. Tulee
hiljainen aavistus siitä, että olet ollut siinä aina, lähelläni.
Minä häikäistyn onnesta. Minä ajan pyörällä (rohkeasti ilman
kypärää) etelän metsissä, ja hymyilen kohti taivasta. Minä
menen tallille ja tervehdin hevosta, etäältä katson.
Ja minä saan tietää sen totuuden,
että olet ollut aina täällä. Sinä tulet ja menet häilyvän
rajan takana. Unessani sinä rakastat minua ja sanot, että kuolemaa
ei ole. Minä uskon sinua. Sinun voimasi ja lämpösi ei ole tästä
maailmasta. Minulla on ihmisen silmät itkemistä
varten ja vihdoinkin minä itken ja itken, sinua rakas
kunniavieraani.
"Eikä sun vieraasi asumaan
jäänyt, lähti se muualle matkaan. Vielä se tulee, mennäkseen
jälleen, lähemmäs kuin aavistatkaan." (http://www.youtube.com/watch?v=WfKFKUE2rUA)
Ihana! Itkettävän ihana.♥
VastaaPoistaNiin on.
VastaaPoistaTällaista kun lukee, ei tiedä mitä sanoa tai tehdä.Ei voi painaa tykkäys-nappulaa, vaikka kuinka kirjoituksestasi tykkäisi. Kirjoitat tästä niin kauniisti. Niin kauniisti, että minussa herää omituinen tunne....siis oma omavaillejääminen ja ihmetys siitä, että joku voi rakastaa pikkusisarustaan tällä tavalla. Että tämän tyyppinen rakkaus on mahdollista. Sinun perheessäsi ja sinulla on rakkautta. Kyllä sen kuulee, että sisälläsi on elävä sydän. Hyvää antaessaan on ensin pitänyt saada itselleen sitä hyvää. Onneksi tuotakin, sillä on sitä toistakin lajia. Kiitos kirjoituksestasi. -Terttu
VastaaPoista