keskiviikko 5. helmikuuta 2014

Uskallatko ajatella kuolemaasi?

Kuolemasta on tullut varhain osa elämääni. Koko ala-asteen ajan olen pohtinut kuolemaa. Yliopistossa yritin tehdä ensin gradun lapsensa menettäneiden vanhempien kokemuksista. Haastattelin Käpy ry:n kautta ihmisiä. Sen takia matkustin ympäri Suomea ja kohtasin vahvoja, viisaita ihmisiä. Ihmisiä, jotka ovat kohdanneet jokaisen vanhemman painajaisen, oman lapsen kuolman.

Jotkut ihmiset ajattelemattomuuttaan vähättelevät esimerkiksi keskenmenoja tai vauvana kuolleiden lasten myötä tulevaa surua. Odotetaan ja oletetaan, että "pitää mennä eteenpäin", aivan kuin toinen ihminen voisi määritellä toista ja toisen surua. Tietenkin voi tulla määrittelemään, mutta sellaisille määrittelijöille voi näyttää keskaria (mun lemppari).

Eläville ja kuolleille -elokuvassa on paljon tuttuja juttuja itselleni. Elokuva perustuu tositapahtumiin. Takakannessa lukee: "Elokuva perustuu todellisuuteen, 1986 sattuneeseen tapahtumasarjaan Pietarsaaressa, ja sen käsikirjoitus on kirjoitettu tiiviissä yhteistyössä lapsensa menettäneen perheen kanssa." Elokuvassa hienoa on se, että myös lapsen näkökulmaa on saatu uskottavasti mukaan. Elokuvan lopussa traagisesti kuolleen pojan veli makaa metsässä katsomassa puiden latvoja. Tein itse paljon samaa.

En ajattele kuolemaa koko ajan, mutta menneisyyteni on tehnyt minut sinuiksi sen kanssa. En koe pelkääväni kovin paljon ihmisen menettämistä. Ihmisiä tulee ja menee. Ystävällisiä ihmisiä. Usein olen kohdannut tuntemattomiksi jääneitä ihmisiä, jotka joskus vaikeassa elämäntilanteessa ovat auttaneet minua. He ovat kadonneet, kun en ole enää tarvinnut apua.

Uskallan elää, kun vihdoin olen sinut kuoleman kanssa. Lapsen kuolemaan tai väkivaltaan liittyvät asiat eivät naurata minua. Tuntuu liian julmalta. Oma kuolemani puolestaan naurattaa minua.

Olen tehnyt hautajaistestamentin itsestäni. Hautajaiseni eivät ole perinteisesti kirkossa, jos läheiseni kunnioittaa testamenttiani. Hautajaiset ovat jollain tanssilavalla. Ne ovat ikäänkuin jamit, ja sinne toivotaan iloista vaateväritystä. Tietenkin mustaan saa pukeutua, mutta että koko porukka olisi mustissa..? Surrakseen? Ei kiitos, kunnon bileet sen johdosta, että olen verhon taakse päässyt. Hyvää ruokaa, juomaa, tanssia, laulua! Myös mielellään saa kertoa ärsyttävimmät ja mukavimmat jutut, ei mitään peijakkaan "ah hän oli niin jalo ihminen" -juttua.




4 kommenttia:

  1. Aiheesta olen blogannut aiemminkin lapsen näkökulmasta, oman kokemukseni: http://olenunessauseasti.blogspot.fi/2014/01/kunniavieras.html

    VastaaPoista
  2. Enpä juuri muuta ajattelekaan kuin kuolemaani. Se on vapauteni, leponi, toivoni. Sitä odotan, sitä kohti kuljen. Elämää en jaksaisi, ellen tietäisi varmasti, että se tälläisenä ruumin ja mielenkin vankina olemisena päättyy. -P

    VastaaPoista
  3. Minä pyrin siihen, että pitäisin hauskaa ennen sitä. Opettelen sitä. Jos minulla olisi lapsia, en toivoisi heille sitä, että he odottavat kuolemaansa - elämättä ennen sitä. Jos minulla joskus on lapsi(a), tulen pitämään heitä mestariopettajina sille, miten pidetään hauskaa ja nautitaan tästä hetkestä. Tosin kyllä ilman lasta huomaan koko ajan olevani enemmän ja enemmän tässä hetkessä kiinni. Nautin. Haluasin välittää kaikille seksuaalista väkivaltaa kokeneille terveiset siitä, että elämästä voi välillä nauttiakin täysin rinnoin. Luonto, tanssi, hyvä seura ja ruoka esim. nappaavat minut elämännautinnon pyörteisiin. Ja yllättäen myös seksi! (Vaikka siitä aiemmin toiseen sävyyn kirjoitin.) Kun olen näitä omia vyyhtejä aukaissut, seksi on alkanut olla kaunis tutkimusmaa, seikkailua ja nautintoa. Vapaata itseilmaisua, ja ja ;)

    VastaaPoista
  4. Olen masentunut. -P

    VastaaPoista