Yksinäinen joulu

Sain tälle päivälle sanan häpeä. Sain myöskin hyvän tilaisuuden työstää aihetta ennakkoon, sillä jäin jouluviikkoa yksin viettämään. Yksinäisyydessä tavoitan parhaiten kipeitä tunteita, kipeitä kohtia koteloituneena kehoni muistilokeroihin. Tunsin olevani yksin, itkin sitä, ja tunsin kaihertavaa vaille jäämisen tunnetta. Facebook oli minulle monta päivää haurasta pintaa. Että ihmisillä onkin niin paljon jouluiloa, yhteisöllisyyttä, kauneutta. Luulin, että yksin vietetty joulu on pikku juttu, sillä yleensä nautin yksinolon kohdistani.

Alitajunnastani nousi lällättävä ääni: ”sinäpä olet yksin, sullapa ei ole ydinperhettä. Ja nyt on kuule joulu.” Vihdoinkin tavoitin sen kunnolla. Joulu miehen kanssa olisi pitänyt äänen loitolla. Olisimme katsoneet elokuvia, syöneet suklaata. Yksin jäätyäni jätin suklaat ostamatta. Elokuvia katsoin, mutta ne vain vahvistivat yksin jäämisen tunnettani. Mietin keskeneräisiä projekteja, valmiiksi tulleita, ja nopeaa toteutettuja. Tätä hetkeä, jossa minulla ei ole mitään projektia, ei mitään konkreettista keskeneräistä tehtävää, jota voisin käyttää ahdistuksen lähteenä. Julia Cameron puhuu kirjassaan Tie luovuuteen – Henkinen polku syvempään luovuuteen (1999; 232) ahdistusnarkomaniasta. Tunnistan itseni! Tasaista jäytävää tuskaa ja paniikkikohtauksia tänne, kiitos! Minulla ei ole mitään tekemistä! Antakaa minulle takaisin tekemisen ahdistus, sillä tekemättömyyden ahdistus on sietämätöntä!

Häpeä. Yksinäisyyden häpeä. Hylkäämisen häpeämuisto varhaisesta lapsuudesta. Sen alta paljastuu muuta kätkettyä näkyväksi tulemisen häpeää. ”Tekisin mitä vain, jos saisin sen tekstin vedettyä takaisin...” Itken ja häpeän. Sykerryn sänkyyni kerälle ja tunnen häpeän fyysisesti kehossani.

Häpeän valaiseminen tuo esille erään sanan: menestys. Mitä menestys merkitsee minulle? Menestys on ollut minulle sitä, että jokin arvostettu taho sanoo, että ”sinä olet hyvä, arvostamme sinua”. Arvostetulla taholla on valtaa määritellä asioita, instituutioita takanaan. Yksittäisen ihmisen ajatuksella ei ole merkitystä. Tämä julma mielikuvani menestyksestä on häpeäni taustalla. Kylmänä, kovana, armottomana. Se on osa minua, ja olenko valmis siitä luopumaan? Mitä sen kanssa teen?

Tätä jään kyselemään itseltäni nopeaa tai suoraa vastausta odottamatta. Huomiselle valitsen sanan ”armo”, ”armollisuus”. En pidä kiirettä. Annan itselleni aikaa. Annan epäonnistumisen tunteen kerrostumien tulla näkyviin. Olen oman elämäni arkeologi. Muokkaan epäonnistumisen tunteen maaperää ja istutan sinne uusia taimia, uskoa, toivoa luottamusta.

(Häpeästä erinomainen artikkeli, epäonnistumisen ja häpeän tunteeni juuria valaiseva:   http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=onn00079

"Kun preverbaalinen lapsi ilmaisee vastavuoroisuutta etsivän pyrkimyksen hän tekee sen koko olemuksellaan ja hänellä on syvä resonanssin tarve. Hän lähettää viestin, jonka hän odottaa tulevan vastaanotetuksi. Kun vastavuoroisuuden löytäminen epäonnistuu, koskee epäonnistuminen koko olemusta. Häpeässä koko toiselle ilmaistu oma olemus paljastuu vääräksi. Tämän paljastumisluonteensa häpeä säilyttää kaikissa yhteyksissä. Toiveen toteutumisyrityksen ilmaiseminen tai paljastuminen altistaa häpeän kokemukselle kaikissa kehitysvaiheissa ja kaikkina ikäkausina.")